Venäläinen sotilasjohto teetti vuosina 1914–17 laajoja linnoitustöitä Suomessa. Tarkoituksena oli suojata pääkaupunki Pietari mahdolliselta Saksan hyökkäykseltä. Näihin linnoitustöihin osallistui kaiken kaikkiaan useita kymmeniä tuhansia suomalaisia. Eniten työvoimaa tarvittiin Helsingissä ja sen lähiympäristössä. Maa- ja merilinnoituksen ketju ympäröi koko nykyisen Helsingin alueen ja lisäksi osia Espoosta ja Vantaasta.
Kansan suussa linnoitustyöt kulkivat patteritöiden nimellä niissä rakennettujen tukikohtien tykkipattereiden mukaan. Patterityöt tarjosivat kohtuullisen hyväpalkkaista työtä ja nuoria miehiä saapui sankoin joukoin Helsinkiin työn perässä. Työvoimaa tarvittiin kuitenkin niin paljon, että pakko-ottojakin täytyi tehdä. Käsky kävi varmasti, jos ammattina oli kivityömies. Keväällä 1916 komennettiin Hämeen läänistä töihin 600 ajomiestä hevosineen.
Patterityömaat ovat kuuluisia paitsi heikosta työmoraalista myös työsuojelun puutteesta. Varsinkin kallioiden louhinnassa onnettomuudet olivat päivittäisiä. Katajasaaren työmaalla olleet miehet eivät vakavista onnettomuuksista kuitenkaan mainitse mitään, onnettomuuksia lienee tapahtunutkin enemmän mantereen puolella.
Patteritöiden ja sotatarviketilausten vuoksi työvoimasta oli vähän aikaa jopa pula ja palkoilla kilpailtiin. Palkan vuoksi isoeno-Antonkin pestautui Katajasaaren merilinnoitusta rakentamaan.
Ensimmäiseksi merilinnoituksen saariin rakennettiin tietenkin laiturit, että saatiin paikalle työvoima ja rakennustarvikkeet. Minun aloittaessa työt Katajasaaressa laituri oli jo valmis, samoin sataman suojaksi rakennettu aallonmurtaja. Sukeltajia oli ollut kaksin kappalein tarkastamassa merenpohjaa ja kummallakin oma mies rannalla letkua laskemassa. Myös saaren mukulakivitiet oli pääosin kivetty ja tykkipatterien betoniset perustat tehty ja tykit asennettu paikoilleen. Patterien osalta olivat enää viimeistelytyöt kesken.
Viipurilainen rakennusliike oli saanut urakakseen tehdä sementinvalutyöt tykkien alustoille ja muille perustuksille Isosaaressa ja Katajasaaressa. Sementtisotkumyllyä pyöritti Kalle Altti, joka oli tehnyt samoja hommia samalle rakennusliikkeelle muillakin työmailla. Betonitehdas sijaitsi kasarmialueella heti tykkipattereiden takana, ja siitä vähän matkan päässä kivenmurskaamo, sementtivarasto, konehuoneet ja erilaiset vajat. Työntekijöitä varten tarkoitetut majoitustilat ja alempien sotilaiden asunnot olivat nekin kasarmialueen laidalla, kaukana upseereiden asunnoista laiturialueen lähellä.
Saaren erikoisuus oli kokonaan betonista valettu, holvikattoinen käymälä.
– Vaikka kuinka tykillä ampuisivat, niin täällä saa tehdä tarpeensa turvassa, me miehet naureskelimme.
Katajasaarelle oli jo aikaisemmin tullut töihin oman kylän poika Asikkalasta, Johan Liehunen. Hän se minulle neuvoi, että miten työmaalla ollaan.
– Liikaa ei saa hosua, muuten saa muitten vihat päälle, muista se. Kun kuulet huudon ”pilvi nousee” niin se tarkoittaa isomman herran tuloa. Silloin vasta rupeat heilumaan sen näköisenä, että tekisit kovastikin töitä.
Työpäivä oli kymmentuntinen ja töitä tehtiin vuoroin myös sunnuntaisin joten neuvo vaikutti ihan viisaalta. Kerran viikossa palkkapäivänä annoimme 25 penniä mieheen sotilaalle, joka vahti, että emme jääneet kiinni laiskottelusta.
Nilkiksi kutsuttiin sitä suomalaista kaveria, joka katsoi vähän töiden päälle, soitti kelloa kahvi- ja ruokataukojen alkaessa ja loppuessa sekä työpäivän päätteeksi, piti nuotiota yllä ja huolehti työkaluista työpäivän jälkeen.
Niin kului syksy ja alkoi talvi ja rekikelit. Reellä kuljetettiin rakennustarvikkeita, ruokaa ja kaikkea tarpeellista mitä nyt laivallakin tuotiin. Kerran menomatkalla putosivat hevonen ja reki jäihin, saimme porukalla ne nostettua, ainoastaan kuorma ja hevosen valjaat painuivat meren pohjaan. Upseerit ottivat hoitaakseen hevosen, veivät talliin ja lämmittivät huovilla. Me miehet laitoimme saunan lämpiämään ja kylvimme pitkälle iltapäivään. Palkka jäi siltä päivältä saamatta.
Talvella viimeistelimme laiturialueen isoa rakennusta, mihin tuli miina-asema, puhelinasema ja valoheittimen sähköasema. Sitten räjäytimme kalliota ja louhimme suoja-asemaa valoheitintä varten. Apuetäisyysmittareiden paviljonkien valmistuttua vahvistimme niitä kivimuurauksella. Töitä riitti kun hitaasti teki, vaikka venäläinen työnjohto aina välillä huusikin, että ”ropottia, ropottia”.
Minkäänlaista poliittista puhetta ei tuohon aikaan vielä ollut eikä kukaan tullut jäsenkirjaa tarjoamaan, saati vaatimaan.
*
Pääasialliset lähteet: TMT 152:2383; 59:1236; 409:12053; 154:243; 190:3127 TA;
Manninen, Markus (2000): Viapori. Merilinnoitus ensimmäisessä maailmansodassa 1914 – 1918. Sotamuseo. Kuvassa Boxön saaren venäläinen linnoitus. Kuva: Reinhold von Hausen (1918) / Museovirasto.
Katajasaari – Katajaluoto-nimistä: Nykyisen Katajaluodon nimi kääntyi venäjästä suomeen muotoon Katajasaari (KA/VeSa/165 GS, KA/VeSa/15994 ja KA/Sotilasinsinöörihallinto/15994), Katajaluoto-nimi vahvistettiin vasta 1920-luvulla.