Työmies-lehdessä uhrattiin maaliskuun alussa 1917 paljon palstatilaa mainostamalla uutta, ensimmäistä kertaa vietettävää työläisnaisten päivää sunnuntaina 4.3. Siinä sanouduttiin irti ihanteista, joiden mukaan naisen paikka on pelkästään ”kodin keijukaisena” ja hyväksyttiin ajatus naisen ansiotyöstä ja tasa-arvosta. Samalla muistutettiin kuinka työläisnaista riistetään. Ainoa keino taistella sortoa vastaan on poliittinen vaikuttaminen, järjestäytyminen ammattiosastoihin.

Työmies 3.3.1917: ”Ensi sunnuntaina [4.3.1917] vietetään yli maan yhteistä työläisnaisten päivää, jolloin jo ennestään järjestyneet naiset kokoontuvat yhteen, yhteisellä joukkotunteella mieliin intoa ja virkeyttä lietsomaan. Myöskin ulkopuolella järjestöjä olevia naisia toivotaan joukolla saapuvaksi. Tilaisuudessa voi myös liittyä oman ammattiosastonsa jäseneksi. Jokainen, jolla on määrätty ammattiala voi liittyä oman ammattikuntansa osastoon ja ei ansiotyössä olevat, yhtykööt naisjaostoihin, joilla on tärkeänä tehtävänä naisten henkisesti kehittäminen ja pohtiminen nousevan sukupolven kasvattamisesta oikeaan suuntaan. Ja eihän ole mitään vaaraa siinä, että järjestäytyneen, luokkatietoisen työläisen rinnalla taistelee järjestäytyneenä ja kehittyneenä myöskin hänen vaimonsa. Siis suurin joukoin liikkeelle ensi sunnuntaina.”

Naistenpäivän vietosta oli Työmiehessä pari päivää myöhemmin pitkä selostus. Helsingin Sanomissa tai Uudessa Suomettaressa ei päivästä mainittu rivilläkään. Niin erilaiseen todellisuuteen kaksi maailmaa oli jo ajautunut.

Yhteistä Helsingin Sanomille, Työmiehelle ja Uudelle Suomettarelle oli runsas ilmoitusten määrä. Mutta niistäkin heijastuu kaksi eri maailmaa. Elettiin pitkälti omissa kuplissa. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Työmiehessä oli usein eri liikkeiden ilmoituksia ehkäisyvälineistä, ”varmuusesineistä”, Helsingin Sanomissa tai Uudessa Suomettaressa ei koskaan.

Yhteisiä mielenkiinnon kohteita olivat tietenkin elintarviketilanne, maailmansota ja maaliskuun alusta Venäjän valtakunnanduuman istunnot.

Venäjän valtakunnanduuma ja valtakunnanneuvosto kokoontuivat istuntoonsa tiistaina 27. helmikuuta ja sen kulusta oli kaikissa sanomalehdissä pitkät selostukset. Pikku-uutisessa selostuksen lopuksi raportoitiin, että Pietarissa oli liikkunut huhuja levottomuuksista, mutta avajaispäivä oli sujunut ilman välikohtauksia. Uutinen loppui paljon puhuviin sanoihin: ”On vielä huomattava, että kaikkien epäjärjestysten estämiseksi oli ryhdytty mitä laajimpiin toimenpiteisiin.”

Levottomuuksia ei kuitenkaan saatu suitsettua. 8. maaliskuuta (Venäjällä käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan 23. helmikuuta) Pietarin työläisnaiset alkoivat mellakoida ja liikehtiä kaduilla vastalauseena kurjalle elintarviketilanteelle. Venäjän maaliskuun (helmikuun) vallankumouksen on usein laskettu käynnistyneen tuolloin. Ratkaiseva käänne tapahtui kuitenkin kaksi päivää myöhemmin, lauantaina 10. maaliskuuta (25. helmikuuta) 1917. Valtakunnanduuma käsitteli istunnossaan elintarvikekysymystä ja päätti ottaa seuraavan tiistain istunnossa käsittelyyn lakiehdotuksen koskien elintarvikeasioiden siirtämistä kunnallishallinnolle, pois keisarillisen hallituksen valvomilta elimiltä. Päätös tarkoitti selkeästi keisarin ja hallituksen yli kävelemistä. Niinpä saman päivän iltana 10.3. keisari Nikolai ilmoitti hajottavansa duuman ja neuvoston seuraavasta päivästä alkaen. Istuntoja jatkettaisiin joskus epämääräisenä aikana tulevaisuudessa, ehkä huhtikuussa.

Mutta nyt nousi duuma kapinaan ja kieltäytyi noudattamasta keisarin käskyä. Duuman sisällä järjestäytyi valtakunnanduuman toimeenpaneva komitea, joka katsoi olevansa pakotettu ottamaan käsiinsä valtakunnallisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen palauttamisen. Se toivoi väestön ja armeijan tukea uuden hallituksen muodostamisessa, ja myös sai sen. Vanhat rakenteet alkoivat purkautua ja tapahtumat lähtivät vyörymään eteenpäin hurjaa vauhtia.

Anton Vilénin, kuten kaikkien muidenkin helsinkiläisten elämä, muuttui pian hyvin dramaattisella tavalla. Mutta vielä hän ei tulevasta tiennyt.

Alkuvuodesta 1917 alkoi tuntua, että jossain pinnan alla kyti suuri palo, joka vain odotti tilaisuutta roihahtaakseen täyteen liekkiin. Vaatimukset kahdeksan tunnin työpäivästä alkoivat voimistua ja välit kiristyivät konepajan työläisten ja johdon välillä. Ei auttanut, vaikka kaikkien tuntipalkkaa nostettiin. Oma tuntipalkkani nousi kolmella pennillä ollen helmikuun 21. päivästä lähtien 48 penniä tunnilta. Seuraavalla palkkaluokalla korotus oli 5 penniä, sitten seitsemän penniä ja ne, joiden tuntipalkka oli ollut korkeampi kuin 65 penniä saivat yhdeksän pennin korotuksen tuntipalkkaan. Ilmaisimme tyytymättömyytemme ratkaisuun, koska ehdotus korotuksesta oli paljon suurempi. Kaikki kallistui ja rahalla sai yhä vähemmän. Vuokrat kohosivat ja pitihän asuntoja myös lämmittää. Syli koivuhalkoja maksoi jo 95 markkaa. Onneksi meitä oli kolme Fredriksbergin konepajalla työssäkäyvää miestä, eno, veli ja minä, jakamassa kuluja. Enon vaimo Sofia hankki lisätienestejä myymällä lounasaikaan kojustaan kahvia ja voileipiä konepajan työläisille.

Työmies-lehdessä kasvoi herrain sättiminen samalla kun elintarvikkeiden saanti vaikeutui, hinnat kohosivat ja maailmasota vain jatkui ja jatkui. Vaatimukset työväestön järjestäytymisestä, liittymisestä omiin ammattiosastoihinsa kasvoivat. Naisiakin houkuteltiin järjestäytymään ammatillisesti ja sunnuntai neljäs maaliskuuta julistettiin työläisnaisten päiväksi. Naisia kehotettiin runsaslukuisesti ottamaan osaa naistenpäivän tapahtumiin ja samalla järjestäytymään. Aika vaisuksi osanotto tietääkseni jäi.

Työmies-lehdellä ei itselläänkään mennyt kovin hyvin. Siinä muistutettiin usein ihmisiä uudistamaan tilauksensa ja ilmoittamaan lehdessä. Tapasin Elannon kahvilassa Katajasaaren linnoitustöissä sementtisotkumyllyä käyttäneen Kalle Altin, joka kertoi, että sähkönjakelussa oli ongelmia ja lehteä oli vaikea välillä saada painetuksi. Paperistakin oli pula. Lehtiyhtiö oli ostanut jonkun vanhan moottorin, jota toistakymmentä miestä kävi vuoronperään käyttämässä, että lehti saatiin painetuksi. Kalle oli oman metallistyöväenliittonsa kautta velvoitettu tekemään tätä tuurityönä.

Venäjän valtakunnanduuman ja neuvoston istuntoja seurattiin kaikissa sanomalehdissä tarkasti. Alkuun kerrottiin, että odotetuilta levottomuuksilta oli vältytty. Mutta ilmeisesti meno Pietarissa äityi kuitenkin niin kiihkeäksi, että keisari Nikolai hajotti duuman. Heti perään tuli tieto, että duuma ei ollutkaan hajonnut vaan se oli itse hajottanut hallituksen ja aikoi muodostaa uuden ja paremman.

***
Lähteet: TMT 59:1236 TA ja Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehdet: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar 1.-14.3.1917.