Suomen eduskunta oli Venäjän väliaikaisen hallituksen mielestä mennyt liian pitkälle itsenäistymishaaveissaan, kun se oli heinäkuun 18. päivä hyväksynyt valtalain. Väliaikainen hallitus julkaisi eduskunnan hajotusmanifestin ja määräsi uudet vaalit toimitettaviksi lokakuun 1917 alussa. Vaikka manifesti hyväksyttiin senaatissa ja julkistettiin, niin sitä ei virallisesti käsitelty eduskunnassa. Sosialistien mielestä eduskunnan hajotus ja uudet vaalit olivat näin ollen laittomat. Porvareita he syyttivät petturuudesta. Suomen porvaristosta puolestaan monet kannattavat manifestia, sillä uudet vaalit antoivat mahdollisuuden päästä eroon eduskunnan sosialistienemmistöstä. Sosialidemokraattiselle puolueelle ei jäänyt vaihtoehtoja, vaaleihin oli valmistauduttava, vaikka niitä laittomina pidettiinkin.
Eduskunnan puhemies Kullervo Manner (sd) kutsui hajotetun eduskunnan koolle vielä elokuun 29. päivä. Suomen kenraalikuvernööri Stahovitsh julkaisi kolme päivää ennen aiottua kokousta avoimen kirjeen Mannerille, jossa hän ilmoitti, että kokous on laiton ja jos sellainen kokoontuu, niin se on entisten edustajien kokous, ei eduskuntakokous. Stahovitsh muistutti vielä, että Venäjän väliaikainen hallitus oli kutsunut eduskunnan koolle huhtikuussa ja sillä oli oikeus se myös päätöksellään hajottaa ja määrätä uudet vaalit toimitettaviksi. Stahovitsh komensi väliaikaisen hallituksen määräyksestä venäläiset joukot sulkemaan tien eduskuntarakennukseen Heimolaan. Kokousta mietittiin pidettäväksi Säätytalolla, mutta lopulta yritys kuivui kasaan.
Pinnalla kuohuvien poliittisten tapahtumien lisäksi tapahtui pinnan alla jotain, jolla tuli olemaan äärettömän kauaskantoiset vaikutukset niin Suomen kuin koko maailmanhistorian kannalta. Suomalaiset sosialistit nimittäin piilottelivat V. I. Leniniä, jonka Venäjän väliaikainen hallitus oli heinäkuussa määrännyt vangittavaksi. Pakotie oli kulkenut Karjalan kannakselta lyhyeen oleskeluun Lahdessa, josta kansanedustaja K.H. Wiik kävi Leninin hakemassa Helsinkiin elokuun 22. päivä.
Lenin yöpyi yhden yön Wiikin luona Malmilla, josta hän siirtyi miliisipäällikkö Kustaa Rovion kotiin Hakaniemen torin laidalle. Asunto tarjoutui myös Fredrikinkatu 64 metallityöläisten liittoaktiivin Arthur Useniuksen ja hänen vaimonsa Marian luona. On epäselvää, kuinka pitkään Lenin asui Roviolla ja kuinka pitkään Useniuksilla ja palasiko vielä Useniuksilta takaisin Rovion kotiin. Viimeistään syyskuun 2. päivä Lenin siirrettiin turvaan Töölönkatu 46:een veturinkuljettaja Arthur Blomqvistin ja vaimonsa Emilian rauhalliseen ja tilavaan asuntoon. Siellä hän valmisteli teostaan Valtio ja Vallankumous.
Lenin oli suhteellisen tuntematon Suomessa vielä tuolloin eikä tavallinen kadunmies, kuten ei isoeno-Antonkaan, olisi häntä tunnistanut vaikka olisi kävellyt vastaan kirkkaassa päivänvalossa.
Eduskunnan hajottaminen nostatti työväestön keskuudessa suurta suuttumusta. Itsenäisyys oli koko kansan aate ja toivo mutta vallanjaosta oltiin eri mieltä kun porvaristo ei voinut työskennellä työväestön edustajien kanssa. Niin työväestö katsoi porvarit vastustajikseen.
Teetin elokuun loppupuolella K.J. Oksan räätäliliikkeessä Viidennellä linjalla itselleni kaksirivisen sotilastakkia muistuttavan manttelin ja papakha-mallisen hatun. Syyskuun ensimmäisenä lauantaina heti töiden ja saunan jälkeen puin ne ylleni ja läksin arvokkaasti kävelemään Pitkänsillan yli Kruununhaan puolelle kohti ensimmäistä poliisipiiriä. Ajattelin näyttää vähän puvun mallia tutuille miliiseille. Sillan kupeessa notkuva poikasakki huuteli perääni, että ”hassu poliisi”, mutta en antanut sen häiritä.
Olin juuri tullut sisään ensimmäisen piirin poliisiasemalle kun ovi kävi takanani. Tunnistin tulijan miliisipäällikkö Kustaa Rovioksi ja tein vaistomaisesti kunniaa. Miliisipäällikkö Rovio vilkaisi minua ja tuli sitten luokse. Hän katsoi minua tutkivasti ja ilmeisesti sitten tunnisti järjestysmieheksi, kun kysyi, että mikäs se järjestysmiehen nimi on.
– Vilén, herra miliisipäällikkö, vastasin ja löin kengän kannat tiukasti yhteen.
En oikein tiennyt, miten miliisipäällikköä olisi pitänyt puhutella. Toveri tuntui liian tuttavalliselta. Rovio ei sanonut mitään herroitteluuni, naurahti vain.
– Vai Vilénin poikia. Jahas, jahas. Että Vilénin poikia.
En oikein ymmärtänyt mikä nimessäni nyt niin hauskaa oli, mutta Roviota se tuntui huvittavan. Samassa hän kävi miettiväisen näköiseksi ja veti minut ulos kadulle. Miliisipäällikkö löi minulle tukun seteleitä kouraan ja käski menemään Rautatieasemalle ostamaan kaikki venäjänkieliset lehdet, mitä siellä oli kaupan. Vannotti vielä, että kenellekään ei saisi kertoa kenelle olen lehtiä ostamassa ja minun pitäisi ehdottomasti varmistaa, että kukaan ei seuraa perässä kun tuon lehdet hänen asunnolleen.
Saamieni ohjeiden mukaan kävin ostamassa lehdet ja läksin viemään niitä Rovion asunnolle. Laitoin tupakaksi Hakaniemen torin laidalla ja kävelin vielä varmuuden vuoksi korttelin ympäri ennen kuin astuin sisään Sörnäisten rantatie ykkösen B-rappuun. Nousin ylös kivitalon rappuset ja koputin merkin oveen. Rovio otti lehdet, kiitti ja muistutti, että tehtävä oli salainen ja testasi luottamustani. Vakuutin, että en puhu lehdenhakureissusta kellekään. Ennen kuin Rovio sulki oven näin, kuinka hänen takanaan vilahti kaljupäisen ja pujopartaisen miehen hahmo. Arvelin, että mies saattaisi olla joku Rovion pietarilaisista tutuista, ehkä väliaikaista hallitusta paossa oleva bolshevikki, mikä selittäisi tehtävän salaisen luonteen.
Seuraavana päivänä puvulle tuli taas käyttöä. Metallityöntekijäin yhteinen huvitoimikunta järjesti sunnuntaina Hakasalmen puistossa suuren syysjuhlan ja jättiläisilotulituksen. Illan ilotulitusohjelmassa oli 30 erilaista paukkua: edelvaisspommi, kukkakori, meteoripommi, kanuunanlaukaus, rakettiviheltäjä ja paljon muuta. Olin lyöttäytynyt erään tytön seuraan, joka katsoi asuani hyvin ihaillen. Melkein heti rätinän alettua tyttö kuitenkin ilmoitti että hän voi pahoin ja hänen on pakko palata kotiinsa, palvelijanasuntoonsa Töölönkatu 46:een. Läksin häntä saattamaan. Tyttö tosiaan näytti niin huonovoivalta, että en edes harkinnut saavani iltasuukkoa tai edes halausta. Varmistin, että tyttö pääsi alaovesta sisään ja odotin porraskäytävässä niin kauan, että kuulin oven kolahduksen ja tiesin tytön päässeen huoneeseensa.
Samaan aikaan kun tulin ulos porraskäytävästä, tupsahti varjoista esiin mieskaksikko. Toinen oli miliisipäällikkö Rovio ja toinen kaljupäinen mies Rovion asunnolta, tosin nyt hänellä oli lippalakki tiukasti vedettynä alas silmille. Rovio katsoi minua ensin epäluuloisen näköisenä, mutta tunnisti sitten. Hän nyökkäsi tervehdykseksi ja vei sormen huulilleen. Nyökkäsin takaisin ja ilmaisin ymmärtäneeni, että tästä tapaamisesta ei saanut puhua.
En jäänyt ihmettelemään mikä lippalakkisessa miehessä oli niin salaperäistä. Helsinki kihisi ja kuhisi erilaisia salaisia ja puolisalaisia suunnitelmia, että oli paras vain olla vaiti ja sekaantumatta mihinkään. Päätin palata Hakasalmen kentälle jatkamaan juhlia. Ilotulitusraketit pamahtelivat vielä taivaalla ja veivät huomion kaikesta muulta, mitä kaupungilla tapahtui.
***
Pääasialliset lähteet; TMT 152:2383 TA; Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suometar, elo-syyskuu 1917; Eino Ketola: Lokakuun vallankumoukseen 1917 – Suomen kautta ja Suomen avulla. Kirjassa Lenin ja Suomi osa II. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1989.