Eduskunnan hajottaminen valtalain vuoksi ja lokakuun alussa 1917 toimitetut uudet vaalit merkitsivät lopullista välirikkoa sosialistien ja porvariston välillä. Ei-sosialistit eivät lainkaan asettuneet vastustamaan sosialistijohtoisen eduskunnan hajottamista, saatikka pohtineet, oliko teko laiton vai ei. Tärkeintä oli se, että nyt oli mahdollisuus syrjäyttää inhotut sosialistit valtapuolueasemasta! Vaaleihin lähdettiinkin reippaasti teemalla ”sosialistien hirmuvaltaa vastaan”. Onnistuneiden vaaliliittojen ansiosta ei-sosialistit saivat enemmistön uuteen eduskuntaan. Vaikka sosialidemokraattisen puolueen kokonaisäänimäärä kasvoi vuoden 1916 vaaleihin nähden, se silti menetti 11 paikkaa ja samalla tietenkin enemmistöasemansa.
Vaalitappio oli sosialisteille kirvelevä. Työmies-lehdessä etsittiin tappioon syyllisiä. Vihjailtiin sosialisteja vastaan suunnatusta vaalivilpistä: työläisenemmistöisissä paikoissa oli liian ahtaita vaalihuoneistoja, joissa oli vaikea äänestää; äänestyslippuja oli hylätty kielletyn mustan kynän käytön vuoksi, joita oli tarkoituksella tuotu äänestyspaikoille. Lopuksi tuomittiin suurimpana syynä tappioon Tokoin ja kumppaneiden ”senaattiseikkailu”. ”Tämän puolueemme oikeistolaisten menettelyn kautta porvarilliset puolueet saivat oivallisen tilaisuuden vierittää suuren joukon omia syntejään sosialidemokratisen puolueen vastuulle.”
Työmiehessä kielenkäyttö koveni vaalien jälkeen selvästi. Vallassaolijoista tuli herroja, jotka riistävät työläisiä. Suojeluskuntia alettiin yleisesti kutsua lahtarikaarteiksi. Kun Lahden yhteiskoulun poikia oli liittynyt suojeluskuntaan, sivalsi Työmies: ”20-vuotiaille eivät porvarit vielä antaisi kunnallista äänioikeutta, mutta sitä nuoremmat kyllä kelpaisivat murha-aseita käyttämään.”
Elokuun puolella alkanut työväen järjestyskaartien ja suojeluskuntien järjestäytyminen jatkui ja keräsi uusia kannattajia. Puolin ja toisin lenteli syytöksiä aseistautumisesta keskinäiseen sotaan. Puolin ja toisin nämä aikeet myös kiellettiin ja vakuuteltiin, että kyseessä on yleisen järjestyksen turvaaminen.
Sosialidemokraattinen puolue otti tiukemman otteen järjestyskaarteista, niistä tulikin ”Sosialidemokraattisen puolueen järjestysmiehiä”. Alkuun oli kaikenlaista hapuilua. Työväenjärjestysmiesjoukkueen päällikkökunnan kokouksessa Helsingissä 12. lokakuuta ilmoitti järjestystoimikunnan sihteeri ja kokouksen puheenjohtaja Taavi Vesala, että sääntöjen hyväksyminen on vielä kesken puoluetoimikunnassa, eikä niitä voitaisi siis kokouksessa vielä esitellä niin kuin oli ajateltu. Joukkojen opetuksessa ja harjoituksessa tarvittavat suomenkieliset komentosanat eivät myöskään olleet vielä valmiina. Lokakuun 23. päivä oltiin järjestäydytty jo niin pitkälle, että Työväentalolla pidetyssä kokouksessa muodostettiin Työväen järjestysmiesten ensimmäinen komppania. Komppanian päälliköksi valittiin Fredriksbergin (myöhemmin Pasilan) konepajan metallityömies ja työnjohtaja Gustaf Gressen Tamlander. Tamlanderista tuli sisällissodassa 1918 punakaartin panssarijunan n:o 1 komentaja ja myöhemmin punakaartin kaikkien panssarijunien ylipäällikkö.
Isoeno Antonin työpaikalla Fredriksbergin konepajalla G.G. Tamlander oli varmasti merkittävä hahmo.
Työmiehessä oli lauantaina 13. lokakuuta pienen pieni ilmoitus kaikille puolueen järjestysmiehille saapua sunnuntaiaamuna klo 9 Eläintarhan kentälle harjoituksiin. Harjoituksista oli päätetty edellispäivänä päällikkökunnan kokouksessa, jonka kulkua työnjohtaja Tamlander selosti meille konepajan järjestysmiehille. Hän oli ollut siellä pöytäkirjan pitäjä ja sihteeri. Kokouksessa oli päätetty, että joukkueiden harjoitus- ynnä kokousilmoituksiin Työmies-lehdessä sai järjestystoimikunnan laskuun ilmoittaa korkeintaan neljällä markalla.
Järjestysjoukkueiden harjoitus- ja opetushuoneistojen suhteen oli päällikkökunnan kesken käyty kiihkeä keskustelua. Helsingin Työväenyhdistyksestä oli ilmoitettu, että heidän puoleltaan ei tultaisi huoneita saamaan opetustarkoituksiin. Kokous päätti tämän johdosta esittää yhdistyksen johtokunnalle vaatimuksen, että joka illaksi on varattava yksi harjoitushuone joukkojen opetusta varten.
– Työväentalon huoneita käytetään tanssiin ynnä muihin kevytmielisiin tarkoituksiin aikana, jolloin porvariston taholta uhkaa aseellinen hyökkäys Suomen työväenluokkaa vastaan, Tamlander perusteli vaatimusta.
Kokous oli päättänyt ehdottaa myös Urheiluseura ”Jyryn” johtokunnalle, että se hieman supistaisi harjoituksiaan ja jonakin iltana viikosta luovuttaisi huoneen työväen joukkueiden harjoituksia varten.
Arvelin, että Helsingin Työväenyhdistyksen haluttomuus antaa huoneita harjoittelua varten liittyi siihen, että sen oli vaikea kattaa kulujaan vuokratuotoilla. Työväenyhdistys oli jo kertaalleen yrittänyt korottaa Jyryn tilanvuokraa kohonneiden kustannusten vuoksi. Ilmapiiri oli jo niin uhitteleva, että päätimme miehissä olla hyväksymättä korotusta. Minäkin marssin muun rohinasakin kanssa yhdistyksen kokoukseen missä äänestimme joukolla vuokrankorotusta vastaan, vaikka Yrjö Sirola yritti kuinka kauniisti perustella vuokrankorotuksen tarvetta. Jyryn johtokunta joutui kuitenkin kohonneiden kustannusten vuoksi itse korottamaan suihkukerran hintaa 10 pennistä 25 penniin.
Aika oli sellaista epävarmaa ja uhkaavaa. Ei ollut enää samanlaista toivoa ilmassa kuin vielä keväällä ja alkukesästäkin oli. Työmailla painostettiin sellaisiakin henkilöitä ottamaan ammattiosaston jäsenkirja, jotka eivät sitä halunneet. Niin ollen saatiin työväen riveihin henkilöitä jotka toimivat vahingoittavasti työväen aatteelle ja toiminnalle, jopa vakoilijoina. Järjestyskaartiin pesiytyi aineksia, jotka etsivät vain mahdollisuutta tappeluun ja muuhun häiriköimiseen.
***
Lähteitä: Helsingin Sanomat, Työmies ja Uusi Suomi 30.9.-21.10.1917; Salkola, Marja-Leena (1985): Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi. Opetusministeriö/Punakaartin historiakomitea; Vapsa 261, KA; TMT 152:2383, 171:2794 ja 171:2787 TA. Artikkelikuvassa eduskunnan hajottamisen vastainen mielenosoitus Hallituskadulla Helsingissä 28.9.1917. Kuvaaja tuntematon. Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelmat.