Innostuin muistelemaan Englantiin sotavankeina vietyjä Oolannin sodan suomalaistaistelijoita sen jälkeen, kun osallistuin HSJ:n (Helsingin seudun journalistit) järjestämälle Isosaaren retkelle. Oppaanamme toimi maanmainio Jarmo Nieminen. Isosaari Helsingin edustalla avautui yleisölle vasta pari vuotta sitten oltuaan pitkään suljettu armeijan alue, ensin Venäjän valtakunnan sitten itsenäisen Suomen. Isosaaren venäläisten tykkipattereiden sementtivalutöistä olen kertonut aikaisemmassa blogipostauksessani Merilinnoituksen patterityöt. Vuonna 1918 Isosaaressa toimi punavankileiri, jonne lähetettiin valtiorikosoikeuksissa kuolemaan tuomitut punavangit odottamaan armonanomustensa käsittelyä.
Isosaaren mielenkiintoisten nähtävyyksien joukossa on englantilaisen ylimatruusi George Quinnellin yksinäinen hauta. Quinnellin kohtalona oli kuolla kesäkuussa 1855 vain 35-vuotiaana Santahaminan edustalla Amphion-laivansa kannelle tulitaistelussa venäläisiä joukkoja vastaan. Irvokkaan lisän Quinnellin kohtaloon tuo se, että hän kuoli tykin kuulan revittyä hänen päänsä irti. Tykinkuula ja pää päätyivät mereen, Quinnellin torso haudattiin Isosaareen, koska kotimaan multiin sitä ei voitu mätänemättä viedä.
Kun Isosaaren-oppaamme Jarmo Nieminen kertoi meille tarina päättömästä Quinnellista tuli minulle välittömästi mieleen toinenkin sotatantereella päänsä menettänyt komentaja, nimittäin punakaartin panssarijunan nro 1 ensimmäinen päällikkö Armas Toivonen, jolta omalle puolelle kuulunut venäläinen tykkimies vahingossa laukaisi pään pois panssarijunan yrittäessä murtautua valkoisten asemien läpi Vilppulan puolelle 22. helmikuuta 1918. Tästä tapauksesta enemmän kirjassani Punaisten panssarijuna 1918 (Into Kustannus 2017).
Krimin sota alkoi 1853 kun Osmannien valtakunta julisti sodan Venäjälle. Englanti ja Ranska asettuivat tukemaan osmanneja. Suomi, silloinen autonominen osa Venäjän valtakuntaa, joutui Krimin sodan sijaiskärsijäksi, koska Englanti ja Ranska halusivat tuhota Venäjän Itämeren laivaston tukikohdat ja siten estää huoltojoukkojen ja miehistötäydennysten lähettämisen varsinaiselle sotatantereelle Krimin niemimaalle. Itämerellä käydyt Krimin sodan sivutaistelut tunnetaan Suomessa nimellä Oolannin sota.
Siinä vaiheessa, kun George Quinnell tapasi kohtalonsa, oli Venäjä kokenut Oolannin sodassa jo karvaita tappioita. Karvain niistä oli englantilais-ranskalaisten joukkojen hyökkäys Bomarsundin linnoitukseen Ahvenanmaalla elokuussa 1854. Taistelujen jälkeen Bomarsundin päälinnake räjäytettiin syyskuun 2. päivänä.
Huonommin tunnetaan Bomarsundin tarinan jatko. Antautumisen jälkeen linnoituksen miehistö, noin kaksituhatta miestä, kuljetettiin vankeuteen Ranskaan ja Englantiin. Suurin osa vangeista lienee ollut suomalaista ruotusotaväkeä, jonka perustaminen uudelleen oli nähty tarpeelliseksi englantilais-ranskalaisen uhan kasvaessa. Yhteensä 400 vankia vietiin Sussexin kreivikunnassa sijaitsevaan Lewesin kaupunkiin, jossa heidät majoitettiin tyhjään merivoimien vankilaan. Vangit herättivät Lewesin paikallisväestössä runsaasti hyväntahtoista uteliaisuutta. Upseerit majoittuivat pian paikallisiin perheisiin ja liittyivät mukaan seurapiireihin. Vankilaan jääneet sotilaat perustivat työpajan, jossa he valmistivat puuleluja myyntiin. Vankilasta tuli paikallisille suosittu vierailukohde. Vangit ansaitsivat tekemillään puuleluilla jopa niin hyvin, että kateelliset kielet pääsivät valloilleen. Suomalaisvankien juoruttiin olevan ”liian hyvin ruokittuja” ja että ”tuskin on vankia, jolla ei ole kelloa ja kellot ovat aina kultaa”.
Juoruilu jäi harmittomaksi suunsoitoksi, sillä kun vangit Krimin sodan päätyttyä 1856 vapautettiin, tulivat Lewesin viranomaiset ja kaupunkilaiset hyvästelemään heidät matkaan sotilassoittokunnan reippaiden tahtien siivittämänä.
Neljästäsadasta vangista kotimatkalle lähti vain 372. Monet vangeista olivat jo vangittaessa olleet sairaita ja 28 heistä kuoli Lewesissä, suurin osa tuberkuloosiin. Heidät haudattiin St John-sub-Castron kirkon hautausmaalle. Kuolleiden vankien toverit pystyttivät lähtiessään puisen muistomerkin, joka korvattiin vuonna 1877 venäläisen tsaarin Aleksanteri II: n tilaamalla suurella kivisellä obeliskilla. Muistomerkkiin kaiverretut nimet viittaavat selvästi suomalaisiin (linkki vie suomenkuvalehti.fi artikkeliin 30.9.2013).
Ylimatruusi George Quinnellin haudan merkiksi Isosaareen pystytettiin puinen risti. 1800-luvun lopulla suomalaisen kauppiaan englantilainen vaimo halusi pystyttää maanmiehelleen pysyvämmän hautamuistomerkin, joka on paikalla edelleen. Hautakiveen kopioitiin alkuperäisen puuristin teksti: ”Sacred to the memory of George Quinnell. I.H.S.”
Elokuun alussa 1855 englantilaiset ja ranskalaiset hyökkäsivät 77 aluksen voimin Viaporiin ja pommittivat sitä kaksi vuorokautta hurjalla voimalla. Viaporin taistelussa kuoli 55 Venäjän keisarikunnan sotilasta. Englantilaiset ja ranskalaiset selvisivät tappioitta. Taistelun 100-vuotispäivänä kesällä 1955 Kuninkaallisen laivaston silloinen HMS Amphion, sukellusvene, laski yksinäisen sotilaansa haudalle seppeleen Helsinkiin suuntautuneella laivastovierailullaan. Vuonna 2005 haudalla kävi Britannian silloinen Suomen suurlähettiläs puolisonsa kanssa.
Isosaaren muistomerkillä on nähty myös erikoisempi vieras. Useat naiset – ja vain naiset – ovat kertoneet nähneensä naisen hahmon kumartuneena Quinnellin haudalle. Naisen huhutaan olevan Quinnellin puoliso, joka epätoivoisena etsii aviomiestään. Ehkä ylimatruusi ei uskalla päättömänä näyttäytyä vaimolleen, joka siten jatkaa etsimistään aina vaan.
Neuvostoliiton suurlähetystö peruskorjasi vuonna 1957 tsaari Aleksanteri II:n toimesta Lewesin kirkkomaalle pystytetyn muistomerkin. Sen jälkeen muistomerkki pääsi pahasti rapistumaan. Obeliskin huipulla ollut risti katkesi ja nimet kävivät lukukelvottomiksi. Uusi aika koitti 2013 kun muistomerkki kunnostettiin Venäjän, Suomen ja Britannian yhteisesti keräämällä rahoituksella. Paikalla muistomerkin uudelleenpaljastustilaisuudessa olivat silloiset Suomen ja Venäjän suurlähettiläät Pekka Huhtaniemi ja Alexander Jakovenko sekä Ahvenanmaan valtuuskunta, johtajanaan Elisabeth Nauclér.
En ole itse käynyt Lewesissä, siksi minulla ei ole muistomerkistä kuvaa. Kuulin tarinan muistomerkistä englantilaiselta tuttavaltani, joka oli läsnä muistomerkin uudelleenpaljastustilaisuudessa 2013.
Lewesin muistomerkki muistuttaa myös siitä, että Oolannin sodan päättänyt Pariisin rauha (1856) johti lopulta Ahvenanmaan demilitarisointiin ja kansainvälisen sopimuksen vahvistamaan itsehallintoon, jonka Kansainliitto vahvisti 1920-luvulla Suomen hyväksi.
Lisää Lewesin muistomerkistä (englanniksi):
The Telegraph
Wikipedia
Wau! Onpa mileenkiintoinen ja uutta tietoa antava blogi.
Kiitos!
Kävin viime kesänä perheen kanssa Isosaaressa ja muistomerkillä kuulimme siihen liittyvän historian. Uutta tietoa minulle on suomalaisten sotilaitten vankikokemukset Ranskassa mikä tosin liittyy Bomarsundiin eikä välittömästi Isosaareen. Suomalaiset ovat yleensä varsin toimeliaita ”ulkomaankomennuksilla” ollessaan ja olisikin mielenkiintoista tietää montako jälkeläistä suomalaisilta jäi Ranskaan kun vankeus päättyi ja jäikö vankeja kenties vapaaehtoisesti palaamatta. Kiitos Tuija W artikkelista.
Kiitos mielenkiinnosta. Minuakin kiinnostaisi tietää Ranskaan vietyjen sotavankien kohtaloista laajemminkin, samoin mahdollisesti muualle englantiin vietyjen. Mutta minulla on tietoa vain näistä 400:stä, jotka vietiin Lewesiin. Sieltä ilmeisesti kaikki palasivat.
Leweshän tosiaankin on englannissa, luin jutun hieman hätäisesti. Ehkä se selittää sen, että kohtelu oli herrasmiesmäistä ja noinkin moni palasi kotimaahan. Ehkä kohtelu Ranskassa olisi ollut nuivempaa. Nimilistasta päätellen nämä Levisissä olleet suomalaiset olivat rannikon väkeä, puhtaasti suomenkielisiä nimiä ei kuolleitten joukossa juuri ole.
Omassa sukukronikassamme kerrotaan, että esi isämme, jota kuljetettiin vankien kuljetuslaivalla Englantiin, pääsi pakoon, koska laiva oli haaksirikkotunut Pohjanmerellä. Onkohan tästä haaksirikosta mitään tietoa historian kirjoissa?
Hei! Minulla ei valitettavasti ole tuollaisesta tietoa. En nyt äkkiseltään muista ketään historioitsijaakaan, joka olisi tarkemmin perehtynyt tuohon taisteluun. Haaksirikko voi toki olla mahdollinen, mutta toisaalta sukukronikoissa tuppaa usein olemaan liioittelua, tai eri tapahtumien sekoittumista. Palailen jos keksin, mistä lähteä liikkeelle.
Kiitos tiedosta.
Moi. Kuuntelin juuri Hannu Sinisalon tekemän haastattelun 1970-luvulta. Liitti C-kasetin tekemäänsä oppikirjaan. Siinä entinen naapurini Lauri Selin s.1895 kertoo äitinsä isän olleen vankina ja olleensa Englannissa kaivoksilla. Katsastin rippikirjan ja kyllä äidin isä oli sotilas Kalle Kustaa Kask s.2.3.1831 Viljakkalassa. Hän oli Bomarsundin sotilaita. Lisään tarinan tekemiini talo historioihin sivuilleni vilpee.fi.
Hei! Kiitos tiedosta ja linkistä mielenkiintoisille sivuillesi. Jos Lauri Selin oli Englannissa vankina kaivoksilla niin hän ei ollut Lewesin vankeja. Minua alkoi nyt kovasti kiinnostaa noiden muiden vankien kohtalo. Jos 2000 otettiin vangeiksi ja 400 vietiin Lewesiin niin minne muut. Osa vietiin Ranskaan, mutta minne. Ja Englannissakin oli kai muita kuin Lewesin vangit. Täytyypä alkaa selvittää 🙂
Kiitos näistä tiedoista. Erittäin mielenkiintoista tietoa.
Olisin kiinnostunut löytyykö jostain luetteloa Englantiin viedyistä Oolannin sodan suomalaisvangeista. Esi-esi-isäni Emanuel Dahlman oli suvun tietojen mukaan tarkk ´ampujana Bomarundissa. Hänet lähetettiin Laurilan talosta Eräjärveltä (ruotuväkisysteemin mukaan). Hän palasi 3 vuoden kuluttua Suomeen, kun Suomen suuriruhtinaskunta osti vangit vapaiksi. Venäjä tähän ei osallistunut. Dahlman sai myöhemmin venäjänkielisen mitalinkin.
Niin että, missähän Emanuel Dahlman tarkemmin oli vankina? Hän opetteli vankeudessa pajukorien tekotaidon, joka säilyi suvussa usean sukupolven ajan. Kiitokset mahdollisista tiedoista.
Hei! Jos esi-isänne Emanuel Dahlman oli Bomarsundissa 1854 niin hän on kuulunut Turun Krenatööritarkk’ampujapataljoonaan (luithan toisenkin artikkelini aiheesta: ”Lisäluku Oolannin sodan suomalaisvankeihin”?). Luulisin, että heistä voi olla luettelo olemassa, kannattaa kysyä Kansallisarkistosta. Kaikki Bomarsundissa olleet suomalaiset sotilaat vietiin vangeiksi Englantiin, Lewesiin. Heitä ei ostettu vapaaksi, heidät vapautettiin ihan normaalisti sitten kun Krimin sodan rauha oli solmittu Pariisissa keväällä 1856.