Parin vuoden takainen blogipostaukseni Oolannin sodan suomalaisvangeista sai niin paljon kiinnostuneita kommentteja, että lupasin etsiä lisää tietoa Bomarsundin taistelussa englantilaisten ja ranskalaisten vangeiksi ottamista suomalaisista. Hieman aikaa siinä vierähti, mutta ovatpahan lähteekin hieman hankalasti löydettävissä. Kaisa Kyläkosken Sukututkijan loppuvuosi –blogissa julkaistun artikkelin ”Sotavankimme Ranskassa” pohjalta oivalsin, että aiheeseen perusteellisesti syventyminen vaatisi englantilaisten ja ranskalaisten sanomalehtien läpikäymistä vankeusajalta, eli vuosilta 1854–1856. Bomarsundin vangit kiinnostivat aikalaisia ja heistä kirjoitettiin paikallisissa sanomalehdissä. Ihan näin paljon aikaa en voinut aiheeseen perehtymiseen käyttää, vinkki vain tutkijoille tai graduntekijöille. Onneksi suomalaisetkin sanomalehdet julkaisivat joitain otteita jutuista, jotka käsittelivät suomalaisia. Niitä löytyy Kansalliskirjaston digitoiduista sanomalehdistä. Yllättäen ensimmäisen maailmansodan syttyminen 1914 nosti Bomarsundin taistelun tapahtumat uudelleen lukijoiden mielenkiinnon kohteeksi. Varsin perusteellinen juttu sekä taisteluista että vankien myöhemmistä vaiheista (linkki vie tälle sivulle) julkaistiin Uuden Suomettaren numerossa 10.11.1914.

Bomarsundin taistelusta kiinnostuneiden kannattaa perehtyä Sampo Ahton artikkeliin ”Bomarsund” (Suomenlahden rauniolinnat. Sotasokeat ry:n kevätjulkaisu, 1977). Englantiin Lewesiin vangiksi vietyjen suomalaisten sotilaiden ja Oolannin sota -laulun alkuperää valottaa Pirjo-Liisa Niinimäen artikkeli ”Kun Oolannin sota tuli Hämeeseen” (Arx Tavastica. Hämeenlinna-seuran julkaisu 12, 2005). Valitettavasti nämä artikkelit sisältävät julkaisut löytyvät korkeintaan divareista tai Kansalliskirjaston erikoislukusalista.

Ja se Oolannin sota oli kauhia

Kun Ahvenanmaa osana muuta Suomea joutui Venäjän haltuun vuonna 1809, oli uudelle emämaalle selvää, että Ahvenmaa oli suojattava linnoituksin. Jos Ruotsi pyrkisi valtaamaan Suomen takaisin, toiminta alkaisi todennäköisesti lähinnä Ruotsia sijaitsevalta ruotsinkieliseltä Ahvenanmaalta. Tiedustelumatkan seurauksena linnoitus päätettiin rakentaa Ahvenanmaan itäosaan. Linnoituksen nimeksi vakiintui vähitellen Bomarsundin linnoitus vallitusten vierellä virtaavan salmen mukaan. Linnoitustyöt kuitenkin viivästyivät viivästymistään eikä niitä koskaan saatu valmiiksi. Lisäksi linnoitussuunnitelma oli jo vanhentunut siinä vaiheessa, kun ne joutuivat ensimmäiseen ja viimeiseen, tuhoisaan testiin.

Suomenlahden nykyisten rauniolinnojen – Bomarsund Ahvenanmaalla, Hanko, Svartholma Loviisassa ja Ruotsinsalmi Kotkassa – kohtalo sinetöitiin Krimin sodassa. Krimin sota tunnetaan Suomessa paremmin nimellä Oolannin sota johtuen siitä, että sodan sivutaisteluja käytiin Itämerellä ja näistä taisteluista tunnetuin tapahtui Ahvenanmaalla.

Ja se oli vihollisen meininki

Suomi, joka silloin oli autonominen osa Venäjää, joutui Krimin sotaan mukaan osana emämaan suurvaltaselkkausta. Tsaari Nikolai I oli marraskuussa 1853 julistanut Turkille sodan päämääränään Konstantinnopolin ja Turkin salmien omistus. Englanti ja Ranska eivät halunneet päästää Venäjää Turkin salmien herraksi eivätkä päästää sitä laajentamaan valtaansa Balkanin suunnalla, joten ne liittoutuivat ja menivät Turkin avuksi. Sodan päätaistelut käytiin Mustan meren alueella Krimin niemimaalla, mutta hajottaakseen Venäjän voimia ja vetääkseen niitä pois ratkaisutaisteluista liittoutuneet lähettivät voimakkaan laivasto-osaston Itämerelle. Venäjän oli jo suojellakseen Pietaria siten pakko keskittää voimia Itämeren alueelle. Englannin ja Ranskan taka-ajatuksena oli myös vetää Ruotsi sotaan liittoutuneiden puolelle vaatimaan revanssia Suomen menettämisestä Venäjälle 1809, mutta siinä ne eivät onnistuneet.

Maaliskuussa 1854 pääasiassa höyryaluksista muodostettu laivasto-osasto lähti englantilaisista satamista kohti Itämerta. Siihen liittyi parin kuukauden kuluttua ranskalainen osasto. Yhteensä englantilaisia laivoja oli 44 ja ranskalaisia 39. Tämä laivasto-armada oli täysin ylivoimainen verrattuna Venäjän Itämeren laivastoon, joka oli jätetty rappeutumaan tsaarin kiinnittäessä päähuomion maavoimien kehittämiseen.

Että ampua murskaks se fästinki

Bomarsundin linnoituksen puolustajat saivat jo varhain keväällä tietää Englannin laivaston suunnanneen kulkunsa kohti Itämerta. Oli selvää, että Bomarsund oli todennäköinen hyökkäyskohde. Ensimmäiset englantilaiset laivat saapuivat Bomarsundin edustalle 21. kesäkuuta. Tämä hyökkäys onnistuttiin vielä torjumaan. Uuteen hyökkäykseen Englannin merivoimat saivat avukseen ranskalaiset maihinnousujoukot. Yhdessä nämä olivat täysin ylivoimaisia, eikä venäläisillä ollut mitään mahdollisuutta voittoon. Bomarsundin linnoitus joutui antautumaan 16. elokuuta.  

Taistelujen alkaessa Bomarsundin linnoituksen miesvahvuus oli noin kaksi tuhatta, joista varsinaisia taistelujoukkoja noin 1600–1700 miestä. Suomalaisia oli 400 miestä, jotka kuuluivat kahteen keväällä 1854 Ahvenanmaalle sijoitettuun Turun Krenatööritarkk’ampujakomppaniaan. Vuonna 1846 perustettu Tarkk’ampujapataljoona oli Krimin sodan syttyessä lähes ainoita Suomen armeijan omia joukko-osastoja Kaartin pataljoonan ja Meriekipaasin ohella. Taisteluissa kuoli 53 Bomarsundin puolustajaa. Kaikki elossa olevat otettiin vangeiksi.

Valloituksensa päätteeksi liittoutuneet räjäyttivät päälinnoituksen ja sen kolme tornia. Päälinnoitus tuhottiin viimeiseksi 2. syyskuuta. Liekkien kerrotaan raivonneen kaksi päivää ja kaksi yötä. Linnoitusta puolustaneet upseerit ja sotilaat oli jo vangittu ja koottu laivoihin, joista he joutuivat voimattomina katselemaan hävitystä.

Ja ottaa sen sotaväki fangiksi

Vangit jaettiin kahteen osaan ja heitä lähdettiin kuljettamaan Ranskaan ja Englantiin, noin tuhat vankia kumpaakin maahan. Upseereiden ja sotamiestenkin sallittiin ottaa mukaan linnoituksessa asuneet puolisonsa ja lapsensa. Suomalaisista valtaosa päätyi Englantiin. Ylimmät upseerit sen sijaan vietiin Ranskaan. Matka oli myrskyisä ja kesti yli kaksi viikkoa. Laivoilla levisi kolera. Suomalaisista kuoli koleraan viisi sotamiestä ja junkkari Strömborg.

Englannissa vangit vietiin ensin Thames-joen suussa olevaan Sheernessin sotasatamakaupunkiin. Lokakuussa vangit jaettiin kahteen osaan. Venäläiset lähetettiin meriteitse Plymouthiin. Suomalaiset vietiin Sussexin kreivikunnassa sijaitsevaan Lewesin kaupunkiin.

Ranskassa vangit kuljetettiin länsirannikolle, Atlanttiin laskevan Charente-joen suussa sijaitsevalle Aixin saarelle (Île-d’Aix). Sinne majoitettiin aluksi myös kaikki suomalaiset upseerit.

Upseereille…oli mieluisinta ranskalaiset viinit

Bomarsundin päällikkönä toimi Krimin sodan alkaessa 60-vuotias tykistön eversti, venäläinen Jakob Andrejevitš Bodisko. Hän sai rinnalleen suomalaisen everstiluutnantti Knut Furuhjelmin, tulevan senaattorin. Molemmat saivat ylennyksen, kun englantilaisten ensimmäinen hyökkäys torjuttiin: Bodiskosta leivottiin kenraalimajuri ja Furuhjelmistä eversti. Heidän lisäkseen ylimpään upseerikuntaan kuuluvia suomalaisia olivat sotaneuvoston jäsenet eversti Grankin ja luutnantti Kraushold sekä Brännklintin tornin päällikkö kapteeni Karl Alexander Joachim Tesche (Ahto 1977, ss. 28, 31, 39). Prästön linnaketornin päällikkö kapteeni Chatelaine ja Notvkin tornin päällikkö luutnantti Zverjeff lienevät olleet venäläisiä.

Bomarsundin päällikkö Bodisko ei joutunut kierrätetyksi Aixin saaren kautta vaan lähetettiin vangittuna Havren kautta Évreuxin kaupunkiin Normandiaan. Kenraalimajuri Bodiskon talouteen Evreuxissa kuuluivat myös hänen rouvansa ja kaksi suomalaista piikaa sekä kaksi sotilaspalvelijaa. Kun Bodisko vapautettiin vankienvaihdossa kesällä 1855 hän kiitti kirjeitse vangitsijoitaan lämpimästi suurenmoisesta vieraanvaraisuudesta. ”Viimeinen kerta, hyvästit ja kiitos Évreux’n erinomaisille asukkaille.” Myös kapteeni Tesche majoitettiin Evreuxiin, eikä hänenkään tiedetä tulleen sinne Aixin saaren kautta. Kapteeni Teche joutui oleskelemaan Evreuxissa päällikköään pidempään sillä hänet vapautettiin vasta Pariisissa 30.3.1856 solmitun rauhansopimuksen jälkeen.

Suomalaisia upseereita Aixin saarella oli hieman toisistaan poikkeavien lehtitietojen mukaan aluksi noin 17. Suomalaisia sotilaita ei saarella tiettävästi ollut. Journal des Débats julkaisi 28. syyskuuta 1854 saarelle sijoitetuista sotavangeista laajan ja hyvin myönteisen kuvauksen. Upseereista kirjoittaja kertoo, että ”he olivat viisaita ja kohtuullisia arvostelussaan”, ” hyvin tiedonhalusia”, ”heillä on hyvä ryhti ja hyvät tavat”, ”kaikesta mitä heille tarjosimme oli heille mieluisinta ranskalaiset viinit”.

Varsin pian, jo loppusyksystä, upseerit saivat luvan muuttaa mantereelle. Aixiin jäi enää kolme suomalaista upseeria, kapteenit von Knorring ja Mörtengren sekä luutnantti Borisoff (suomalainen?).

Eversti Furuhjelm, everstiluutnantti Kraushold ja luutnantti Aqvilander majoittuivat Besançonissa. Angersin kaupunkiin päätyivät luutnantit Sahlberg ja Winter. Strassburgiin muuttivat everstiluutnantit Adolf Vilhelm Tamelander ja Klingstedt, majuri Granberg, kapteeni Barck, sekä luutnantit Blåfield, Brofelt ja Conradi. Suomalaisten upseereiden joukossa mainittiin olleen myös muuan Grahn. Saman niminen upseeri löytyy myös Englantiin vietyjen joukosta, ehkä tässä on sekaannus? Lisäksi upseeri nimeltä Vikberg olisi muuttanut myöhemmin syksyllä Evreuxiin

Vankienvaihdossa 1855 pääsivät vapaaksi ainakin eversti Furuhjelm, everstiluutnantit Tamelander ja Klingstedt, kapteeni von Knorring ja majuri Granberg. Rauhansopimuksen jälkeen keväällä 1856 pääsivät Suomeen palaamaan loputkin Ranskaan sotavankeina viedyt suomalaiset Bomarsundin upseerit.

Oolannin sota -laulu syntyy Lewesissä

Lewesiin sijoitettiin pelkästään suomalaisia vankeja: Krenatööri-tarkk’ampujapataljoonan kaksi Ahvenanmaalle sijoitettua komppaniaa yhteensä 400 miestä sekä heidän upseerinsa. Upseereiden joukossa mainitaan nimet: everstiluutnantti Grahn, kapteenit R. von Essen ja Snellman, luutnantit Höök ja Dalin, vänrikit Grotenfelt ja Bollfras. Venäläisen 10. linjapataljoonan suomalaisia upseereita olivat kapteeni Melart ja luutnantti Bluhm, molemmat asuivat Lewesissä rouvineen. Aliupseerit Leistedt, Dalin, Grotenfeldt, Backman, Jerfström ja Söderman saivat samat oikeudet ja vapaudet kuin mitä muille upseereille oli myönnetty. Kaksi viimeksi mainittua karkasivat kuitenkin Englannista ja heidän onnistui päästä Suomeen.

Vangittujen virkamiesten joukossa olivat apteekkari Åkerman ja kruununnimismies Öhrnblom. Tarkk’ampujien välskärinä Bomarsundissa toiminut Johan Wallenius toimi myös Lewesissä sairastuvan hoitajana. Sotavankeudesta Suomeen palanneiden sotilaiden nimiä ei juuri tiedetä, poikkeuksena Anders Skruf, josta 1869 tuli Janakkalan lukkari ja vilpeeläisen Lauri Selinin s. 1895 äidin isä Kalle Kustaa Matinpoika Kask s. 2.3.1831, joka palasi Englannista Viljakkalaan ja oli Haverin kaivoksen ensimmäinen räjäyttäjä.

Tarkk’ampujapataljoonalla oli ollut Turussa 30 muusikkoa käsittävä orkesteri, joten musikaalisia sotilaita päätyi varmasti Englantiinkin vangeiksi. Sotilaiden parakissa pistettiin aika ajoin tanssiksi ja kaksi pohjalaista soittoniekkaa soitti viuluilla tahtia. Paikalliset nuoret naiset ihastelivat sotilaiden tanssitaitoa ja romanssejakin lienee syntynyt yli vihollislinjojen. Suomalaiset upseerit osallistuivat oman yhteiskuntaluokkansa tanssiaisiin ja olivat kovin englantilaisten ”missusten” suosiossa. Kapteeni Snellman jopa kihlasi Brightonissa pidetyissä tanssiaisissa paikallisen varakkaan neidin. He sopivat, että Snellman sodan päätyttyä eroaa armeijasta ja muuttaa Englantiin. Huonoksi onneksi kapteeni Snellman Suomeen palattuaan sairastui ja kuoli.

Upseerit saivat liikkua vapaasti Englannissa mielensä mukaan ja seurustella paikallisten kanssa. Tavalliset sotilaat joutuivat pysymään Lewesin alueella mutta muutoin heidän elämänsä oli melko vapaata. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Jokaiselle maksettiin pientä päivärahaa. Lisäansioita sotilaat saivat veistämällä puukoilla puuesineitä ja myymällä niitä paikallisille. Hetkellinen notkahdus väleissä paikallisiin tapahtui keväällä 1855 kun suomalaiset nousivat kapinaan koska eivät ”tahtoneet wettä laahata itsellensä”. Rangaistukseksi heiltä vietin puukot pois. Pian ne kuitenkin palautettiin ja bisnes saattoi jatkua.

Välskäri Walleniuksen kerrotaan olleen laulu- ja soittomiehiä ja sellainen oli varmasti myös sodan jälkeen lukkariksi päätynyt sotamies Anders Skruf. Mitä ilmeisimmin he olivat mukana joukossa, joka lauloi ja soitti sotilaslauluja Lewesin lääninvankilassa ja sepitti siellä myös oman, Bomarsundin taistelusta ja vankeudestaan Lewesissä kertovan laulun. Mahdollisesti Skrufin mukana kulkeutui Hämeeseen niin sanottu Rengon laulukirja, jossa on ensimmäinen muistiinmerkitty versio tästä laulusta, josta myöhemmin tuli kaiken kansan tuntema marssilaulu Oolannin sota. Laulun ensimmäinen muistiinmerkitty versio Ålandin sotalaulu muistuttaa vain hyvin etäisesti myöhempää kuuluisaa kaimaansa. Se on huomattavasti pidempi kuin kolmisäkeistöiseksi kutistunut reipas ralli ja kertoo Bomarsundin taistelusta huomattavan paljon realistisemmin.

Sitä reittiä miten Ålannin sotalaulu muuttui Oolannin sodaksi ei ole voitu varmuudella jäljittää, koska välistä puuttuu useita versioita, joita ei ole merkitty muistiin. Melko varmasti Ålandin sotalaulu levisi Englannista kotiin palanneiden sotilaiden mukana eri varuskuntiin, joista se lähti muuttumaan ja kertautumaan. Olivathan Lewesin vangit vaatimattomasta sotamenestyksestä huolimatta suuria sotasankareita ja ennen kaikkea suurta maailmaa nähneitä miehiä, joiden juttuja mieluusti kuunneltiin.

Lähtö tulivaunuilla pois Lewesistä

Kun Krimin sodan rauhansopimus solmittiin Pariisissa maaliskuun lopussa 1866 oli suomalaistenkin aika jättää Englanti ja palata takaisin kotimaahan. Paikallisten ja suomalaisten vankeusajan hyvistä väleistä kertoo se, että kaikki kynnelle kykenevät Lewesin kaupungin asukkaat kerääntyivät hyvästelemään suomalaisia sankareita heidän kunniakseen järjestetyissä läksiäisjuhlissa 18. huhtikuuta. Paikallinen soittokunta tahditti jäähyväisiä johon suomalaiset mahdollisesti vastasivat kajauttamalla pätkän sepittämästään Ålandin laulusta. Jo muutama päivä aikaisemmin Turun Tarkk’ampujapataljoonan everstiluutnantti C. A. Grahn oli lähettänyt Lewesin kaupunginisännälle kirjeen kiittäen vankien hyvästä kohtelusta.

Suomalaisvangit lastattiin rautatievaunuihin Lewesin asemalla ja kyydittiin Portsmouthin satamaan, mistä heidän kotimatkansa jatkui sotalaiva Imperatricen kyydissä. Ikimuistoisen paluumatkan innoittamana syntyivät viimeiset riemulliset säkeet Ålandin lauluun (Niinimäki, s. 150, säkeistöt 17. ja 18.):

Sit poiat ne hurras ja huusivat
Kuin Levesin kaupungist läksivät ja
tulivaunui[hi]n astuivat.

Ja poiat ne lauloivat lähteisä
Että Englantin valtakunta ihana tääl,
mut isämme maa on ihanampi viel.
Lafin [Loppu]

Suomen ensimmäinen rautatie Helsingistä Hämenlinnaan valmistui vasta kuusi vuotta myöhemmin 1862, joten suomalaissotilaat saivat ensimmäisten suomalaisten joukossa maistaa aikalaisten mielestä luonnottoman nopeaa vauhdin hurmaa ihmeellisen rautahevon kyydissä. Tästä ihmeestä riitti sotilailla kerrottavaa kotiin palattuaan. Ja kuulijakunta oli taattu.

Muistomerkki kuolleiden sotilaiden haudalle

Kaikki sotilaat eivät päässet palaamaan kotimaahan sillä vankeusaikana tuberkuloosi oli riistänyt 28 sotilaan hengen. Heidän viimeinen leposijansa on Lewesin kirkkomaalla. Kotiin lähtevät sotilaat pystyttivät ennen lähtöään muistokiven kuolleiden aseveljiensä muistoksi. Muistokiven paikalle rakennutti Venäjän tsaari Aleksanteri II vuonna 1877 obeliskin muotoisen monumentin, johon kaiverrettiin kuolleiden sotilaiden nimiä. Obeliskin kruununa oleva risti on tosin ortodoksimallia vaikka kuolleet suomalaiset tunnustivatkin luterilaista uskoa.

Vuosikymmenien jälkeen tsaarin monumentti oli siinä kunnossa, että Lewesissä toimiva kaupungin ulkonäöstä huolehtiva kansalaisjärjestö puuttui asiaan. Järjestön pyynnöstä Neuvostoliiton suurlähetystö kunnosti sen vuonna 1957. Mutta 2000-luvulle tultaessa suojellun monumentin nimet ja tekstit olivat taas alkaneet pahasti hiipua. Koristeellisesta rististä oli irronnut suuria palasia ja kaikenlaista kasvullisuutta oli ryöminyt jalustalle. Suomen Lontoon silloinen suurlähettiläs Pekka Huhtaniemi, nähtyään muistomerkin surkean kunnon, ryhtyi toimeen tilanteen korjaamiseksi. Hän sai mukaansa kansanedustaja Elisabeth Nauclérin, Ahvenanmaan edustajan Suomen eduskunnassa. Ratkaisevan tuen obeliskin kunnostamiselle antoi Venäjän Federaation suurlähettiläs Aleksandr Yakovenko. Restauroinnin hoitivat ja maksoivat Suomi ja Venäjä yhteistuumin.

Suomalaisille sotavangeille pystytetyn restauroidun muistomerkin paljastivat Suomen ja Venäjän suurlähettiläät lauantaina 28. syyskuuta 2013.

Muistomerkistä ja sen kyljessä olevista kuolleiden sotilaiden nimistä lisää: Cunningham, Marjo (2013): Miksi suomalaisilla sotavangeilla on muistomerkki Lewesin kaupungissa Englannissa? Suomen Kuvalehti verkossa 30.19.2013.

Bomarsundin taistelun merkitys

Lopuksi knoppikysymys: mikä oli Bomarsundin taistelun merkitys? Krimin sodan päättäneessä Pariisin rauhassa 1856 Ahvenanmaa demilitarisoitiin eli sotilaallinen läsnäolo maakunnassa ei ole sallittua eikä saaria saa linnoittaa. Suomen itsenäistyttyä 1917 Ahvenanmaa olisi halunnut liittyä Ruotsiin. Asia vietiin Kansainliiton ratkaistavaksi, joka 1921 ratkaisi suvereniteettikysymyksen Suomen eduksi. Samalla Ahvenanmaalle taattiin itsehallinto, se neutralisoitiin eli Ahvenanmaa on mahdollisissa konflikteissa pidettävä sodan uhan ulkopuolella ja vahvistettiin 1856 demilitarisointi, joka vielä vahvistettiin uudelleen toisen maailmansodan päättäneellä Pariisin rauhansopimuksella 1947.