Minua ovat aina kiehtoneet esihistoriallisten kalliomaalausten ohella keskiaikaisten kirkkojen maalaukset. Molempia olen lukuisia vuosien aikana käynyt katsomassa ja ihmettelemässä. Kun Anneli Kannon Rottien pyhimys pari vuotta sitten ilmestyi tilasin kirjan heti itse kirjailijalta, signeerattuna tietenkin, ja ahmin lähes yhdeltä istumalta kannesta kanteen. Nyt kun kirjasta sovitetun musikaalin ensi-ilta lähestyy, päätin tarttua kirjaan uudemman kerran.
Pidin kirjasta kovasti jo ensimmäisellä lukukerralla mutta sen monet tasot avautuivat minulle paremmin vasta nyt toisella lukukerralla. Miksi niin, sille löytyy allegoria Andreas Pictorin sanoista, missä hän selittää Pelliinalle millainen on hyvä maalaus: ”Pitää maalata niin, ettei kuva paljasta kaikkea ensimmäisellä katsannolla. Hyvä kuva on sellainen, että katsoja löytää siitä uusia asioita ja oikein hyvä kuva on niin tehty, että vasta tarpeeksi kauan tarkasteltuaan katsoja ymmärtää, mikä on sen syvällisempi merkitys ensimmäisen merkityksen takana.” Tämä pätee itse kirjaankin. Jää nähtäväksi, mitä tasoja kolmas lukukerta vielä tuo.
Romaani alkaa vahvasti, kun tarina asemoidaan heti aikaan ja paikkaan. Vanajanselältä puhaltava viileä tuuli melkein tuntuu luissa ja ytimissä, surkeat könsätöllit Hattulan kirkon alapuolisessa Hurttalan kylässä saavat säälimään ainaisten katovuosien kurimuksessa elävää rahvasta. Päähenkilöiden keskinäiset suhteet piirtyvät esiin muutamilla sanoilla. Kautta kirjan kieli on ihastuttavan eläväistä ja keskiaikaiset pilkkanimitykset saavat välillä nauramaan kyyneleet silmässä.
Historiallisen romaanin ongelma on siinä, miten saada kuva menneisyydestä, ihmisistä ja heidän ajatuksistaan uskottavaksi juuri siinä aikakaudessa mitä kuvataan, kun kaikki pitää kuitenkin suodattaa nykylukijan kokemusmaailmaa vastaavaksi. Ei voida tavoitella täysin autenttista kuvaa koska se on täysin mahdotonta. Täytyy vain luottaa siihen, että ihmisen perustunteet kuten viha, rakkaus tai kateus sekä perustarpeet kuten hyväksytyksi tulemisen tarve, läheisyyden kaipuu tai oman voiton tavoittelu, ovat samoja aikakaudesta ja paikasta riippumatta. Siinä Anneli Kanto on onnistunut erinomaisesti. Oli ilo lukea miten Pelliinan itsetunto vahvistuu, kun hän saa kiitosta ja kun häneen uskotaan. Hidasjärkisen renki-Sipin punavihervärisokeus kävi esimerkein selväksi.
Andreas Pictorin tuurijuopous ja siihen johtanut alkoholilla tunteiden lääkitseminen ovat tuttuja nykyajassa, ja varmasti myös menneisyydessä, niitä vain ei osattu sanoittaa samalla tavalla.
Pelliina on yhteisönsä keskuudessa halveksittu ja syrjitty eikä hänen itsetuntonsa nopea kohoaminen olisi mahdollista, ellei hänellä olisi ollut lapsuudessaan ja nuoruudessaan sitä yhtä rakastavaa aikuista vierellään joka tuki ja uskoi häneen, eli kasvatti-isää, tiilimestari Rutgeria.
Mutta mistä tulee kirjan päähenkilön nimi Pelliina? Sillekin löytyy selitys kun tiilimestari Rutger kertoo pikku Pelliinalle, että nimi tarkoittaa kaunista, ja sellainen tyttönenkin on, kaunis. Lukija kyllä ymmärtää, että Bellina vain oli vääntynyt suomalaisittain Pelliinaksi.
Pelliina päätyy sattuman kautta kirkonmaalareiden apulaiseksi. Pelliina ei ollut ennen nähnyt maalattuja kuvia. Kun hän tulee kirkkoon ja näkee sinne maalatut kuvat ensimmäistä kertaa, hän pelästyy ja piiloutuu pylvään taakse. Hyvin nopeasti Pelliina saa yhä vaativimpia tehtäviä, kun mestarit Andreas ja Martinus huomaavat hänen lahjakkuutensa. Pelliinan kasvatti-isä, tiilimestari Rutger oli kertonut tyttärelleen, että ihmisestä jäävät kuollessaan jäljelle ne muistot, jotka hän eläville jättää. Pelliina ymmärsi, että ihmisen muiston voi kunnioittaa myös kuvilla, vaikka muut eivät niitä tunnistaisikaan. Siksi hän maalasi muiston, näköishahmon, sekä itsestään että kaikista hänelle tärkeistä ihmisistä, myös jonglööri Tillistä, Hattulan kirkon kuvissa esiintyviin ihmisiin. Samaa oli tehnyt myös Pelliinan kasvatti-isä Rutger muotoillessaan kirkon ulkoseinälle kasvokuvat kaikista kirkon muuraamiseen osallistuneista henkilöistä.
Itse olen keskiaikaisia kirkkomaalauksia katsellessani aina kiinnittänyt huomiota siihen, miten enkelistoista erityisesti Markuksen leijona on kuvattu. Leijona on harvoin lähellekään näköinen, yleensä se on enemmän koominen kuin pelottava. Myös Hattulan kirkon maalareille leijona oli outo eläin. Martinus piirsi eläimen, joka oli kuin matala lehmä, mutta Pelliinan mielestä kuitenkin pelottavan näköinen. Johanneksen kotka sen sijaan muistutti hänen mielestään enemmän pulleaa kanaa. Viikuna- tai taatelipuu ovat myös tuntemattomia, mutta puu on puu, joten niiden maalaaminen ei tuottanut samanlaista päänvaivaa. Tosin erehdyksessä Martinus onnistui maalaamaan Aatamille ja Eevalle häveliäät osat peittäneet viikunalehdet paremmin ymmärrettävillä saunavihdoilla – yksi monista kirjan herkullisista yksityiskohdista.
Anneli Kannolta on juuri ilmestynyt esikoisdekkari Haihtuneet. Tämä huomio siksi, että Rottien pyhimyksen edetessä siihen alkaa ilmestyä dekkarimaisia sävyjä. Lopussa huomaan, että kaikella mitä päähenkilöt ovat aiemmin sanoneet, on merkitystä loppuratkaisun kannalta. Sitä, mitä Pelliinan ja Martinuksen välillä lopulta tapahtui, avataan pikkuhiljaa. Tosin olen sitä mieltä, että lukijalle olisi voinut jättää enemmänkin itse pääteltäväksi. Sen sijaan Hattulan pyhän ristin kirkon pyhäinjäännökseen liittyvä mysteeri jää aidosti lukijan pääteltäväksi. Onko krusifiksiin piilotettu pyhäinjäännös sittenkin aito sirunen sitä ristiä millä Jeesus kuoli? Saihan sen ääressä rukoileminen aikaan kaksi pientä ihmettä.
Kirkon seinältä löytyy kolmiosainen kuvasarja (avauskuvassa näkyy kaksi ensimmäistä), joka esittää Helenaa ja Pyhän Ristin legendaa. Hattulan kirkko on saanut nimensä siellä olevasta pyhäinjäännöksestä, jonka uskottiin olevan pala ristiä, jolla Jeesus kuoli. Keisarinna Helena löysi Jeesuksen ristin suorittaessaan kaivauksia Jerusalemissa Golgatalla. Hän on siten itseoikeutetusti myös arkeologien suojeluspyhimys.
Lopulta maalaukset valmistuvat sovitussa ajassa ja kirkkokansa pääsi niitä ihmettelemään. Huhut seinillä olevista kuvista olivat jo kiertäneet kylällä pitkin kesää, joten rahvas tiesi mitä odottaa eikä ensireaktio ollut yhtä pelokas kuin Pelliinalla.
Kirkonmenojen aikaan väki varmasti pitkään pyöri ympäri kirkkoa ja kommentoi kuvia. Keskiaikaisissa messuissa ei ollut niin harras tunnelma kuin nyt jälkeenpäin voisi kuvitella. Itse asiassa on paljon viitteitä siitä, että siellä tapeltiin, syötiin, juotiin, humalluttiin ja meluttiin. Legenda Hattulan kirkon seinältä löytyvästä pirulainen Tutivilluksesta, joka kirjoittaa kaikkien häiriköijien nimet pergamenttiin, ei ole tuulesta temmattu. Vaikka pian Hattulan kirkon maalausten valmistumisen jälkeen Kustaa Vaasa pakotti alamaisensa omaksumaan luterilaisen uskon, eivät katolilaisuuden perinteet kadonneet ainakaan syrjäisestä Itämaasta vielä pitkään aikaan. Vasta Isaac Rothoviuksen nimittäminen Turun piispaksi 1627 ja hänen tiukat määräyksensä katolilaisuuden rippeiden kitkemiseen ja kirkonmenojen siistimiseen saivat muutoksen aikaan. Kun kirkonmenot oli lopulta saatu siistittyä, saarnastuolit rakennettu paikoilleen, penkkirivit asennettu ja paikat jaettu säädyn mukaisine penkkijärjestyksineen alettiin kirkkojen keskiaikaisia kuvia kalkita piiloon puhdasoppisuuden tieltä. Tutivillius pergamentteineen sai rauhassa pudota kirkon katolta, sillä hänelle ei enää löytynyt sijaa uudessa kirkkojärjestyksessä.
Rottien pyhimyksen kirjoittaminen on selkeästi vaatinut tuhansia tutkimustunteja ja syvällistä paneutumista aiheeseen, mutta työn tuska ei näy lopputuloksessa, joka on keveä ja selkeä. Voin vain kuvitella, minkälaista tuskaa kirjoittaminen on välillä vaatinut. Ehkä kirjoittaminen vertautuu maalaamiseen. Pelliina kysyy Andreakselta rakastaako tämä maalaamista. ”Rakastan, mutta inhoan ja joskus vihaan. Joskus maalaaminen tekee minut synkkämieliseksi. Kuvaamme kirkon seinille ihmisen häijyimpiä tekoja. Ei sellainen kevennä oloa, mutta ainakin olen elossa kun maalaan. Joskus tyytyväinenkin.”
