Itä-Hämeen museota Hartolan Koskipäässä ja Padasjoen Nyystölän nuijasodan verilöylyn 1597 muistomerkkiä yhdistää Koskipään ensimmäinen omistaja, hartolalainen talonpoika Sipi Henrikinpoika, jonka etunimi luokkanousun myötä vääntyi muotoon Sigfrid tai Sigfred. Sipi Henrikinpoikaa pidetään aatelisen Silfverbögel-suvun kantaisänä, vaikka aateloinnin sai vasta hänen poikansa Henrik Sipinpoika.

Sipin kautta Silfverbögel-suku ja Hartolan Koskipää linkittyvät myös aateliseen Tandelfelt-sukuun. Sipin tytär Brita oli naimisissa Tandelfelt-suvun kantaisän Arvid Henrikinpojan veljen Henrik Henrikinpojan kanssa. Sipin pojan Henrikin tytär Margaretha puolestaan meni naimisiin Arvid Henrikinpoika Tandefeltin pojan Juhana Tandefltin kanssa ja heidän kauttaan Koskipää siirtyi Tandefelt-suvun omistukseen. Monimutkaista? Ei välttämättä aikalaiselle. Naimakauppojen myötä haluttiin turvata maaomaisuuden periytyminen ja vahvistettiin sosiaalisia suhteita.

Silfverbögeleiden lyhyt saaga on läpileikkaus aikaan, jolloin Ruotsista oli Kalmarin unionin jälkeen muodostunut kansallisvaltio, jonka laajenemista leimasi loppumaton sodankäynti. Suomesta tuli valtakunnan puskuri voimistuvaa Venäjää vastaan sekä sodankäynnin huolto- ja tukialue. Suomalaisten suhteellinen osuus Ruotsin sotaväestä nousi yli 30%:n kokonaisvahvuudesta. Sotaväenotot rasittivat vähäväkistä maata, talonpojille sälytettiin yhä uusia veroja sodankäynnin rahoittamiseksi puhumattakaan Venäjän sodan (1570–1595) jälkeen käyttöön otetusta linnaleirin rasituksista eli pakosta majoittaa, ruokkia ja kyyditä sotaväkeä silloin kun he eivät olleet mukana taisteluissa. Tiloja autioitui, itsenäistä talonpoikaa uhkasi vajoaminen vuokraviljelijäksi. Toisaalta aateliston määrä kasvoi ennätystahtia, kun sodassa ansioituneita ratsumiehiä piti palkita maaomaisuudella, johon sisältyi verovapaus. Rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät. Mutta aina löytyi niitä, jotka hyötyivät vallitsevasta tilanteesta. Sipi oli yksi heistä.

Isä Sipi Henrikinpoika – nousu

Sipi Henrikinpoika syntyi Sysmän Hartolan kylässä. Syntymävuodesta ei ole tietoa, mutta se lienee jossain 1550–1560 tienoilla. Sipin isän Heikki Jaakonpojan tiedetään isännöineen taloa Hartolassa 1539 kun ensimmäinen maakirja laadittiin. Talon isännyys siirtyi 1560-luvun puolivälissä Sipin isolle veljelle Ollille eli Uotille. Sipi alkoi suorittaa ratsupalvelusta, kuten varakkaiden talojen nuorempien veljien osa usein oli, ja hän hankki maata kotikylästään vasta 1580-luvulla. Ratsumiehen palkka ja oikeus linnaleirin etuuksiin saattoivat vaurastuttaa miehen, joka oli tarpeeksi häikäilemätön ottaakseen etuuksistaan kaiken irti. Sipi vaikuttaa olleen juuri tällainen mies. Hartolassa oli 1570-luvulla 16 taloa, joiden varallisuutta Sipi alkoi verottaa siinä määrin, että ne jäivät yksi toisensa jälkeen veronmaksukyvyttömiksi. Sipi Henrikinpoika hankki 1580-luvulta alkaen koko Koskipään kylät haltuunsa ja muodosti niistä Koskipään kartanon, johon hän sai verovapauden vuonna 1595.

Sotilasuransa Sipi Henrikinpoika aloitti vahtimestarina suomalaisen lippueen alipäällystössä, missä hänen tehtäviinsä kuului lippueen hevosista ja vartioinnista huolehtiminen. Pitkävihanakin tunnetun Venäjää vastaan käydyn sodan lopulla Sipi Henrikinpoika palveli ratsumiehenä. Pari vuotta myöhemmin hän oli ylennyt Axel Kurckin (Akseli Kurki) lippueen päällystöön ja oli mukana siinä Ivar Arvidinpoika Tavastin johtamassa lippueessa, joka tammikuussa 1597 Padasjoen Nyystölässä teurasti hämäläisen nuijamiesjoukon.

Sotaväen linnaleireistä johtuvat rasitukset olivat tärkein syy miksi hartolalaiset ja sysmäläiset osallistuivat nuijasotaan. Hämeen nuijasota alkoi vuoden 1596 loppupuolella, kun Rautalammilta kotoisin olevat talonpojat joukoissaan muutamia pohjalaisia marssivat Sysmään. Sysmäläiset liittyivät rautalampilaisiin ensin ja heitä seurasivat Jämsän, Kuhmoisten ja Padasjoen miehet. Joukot ryöstivät ja polttivat virkamiesten ja ratsutilallisten talonpoikien taloja. Koskipään kartano hävitettiin, samoin Arvid Tandefeltin isän perintötila Sysmän Rapala. Edetessään kohti Uuttamaata nuijamiehet eivät enää saaneet rekrytoitua uusia joukkoja ja tammikuun alussa 1597 he katsoivat parhaimmaksi kääntyä takaisin pohjoiseen. Pääjoukko, noin 400 miestä kohtasi Ivar Arvidinpoika Tavastin joukot Padasjoen Nyystölän kylässä Verhon kartanon mailla. Mukana Tavastin joukoissa oli Koskipään kartanon hävityksestä kostoa janoava Sipi Henrikinpoika.

Aluksi nuijamiehet onnistuivat torjumaan Ivar Tavastin hyökkäykset, mutta tilanne vaikutti pitemmän päälle toivottomalta. Tavast teki kapinallisille tarjouksen, josta nuijamiehet eivät voineet kieltäytyä: kapinalliset saisivat pitää henkensä, kunhan heittäisivät pois aseensa ja kulkisivat asemistaan vainiolle antautuakseen sotaväelle. Nuijamiehet luottivat annettuun sanaan, jota Tavastilla ei ollut aikomustakaan pitää. Hän käski joukkojensa odottaa niin kauan, että aseettomat miehet olivat keskellä aukeaa, jonka Tavast oli jo antanut piirittää omilla miehillään. Alkoi vertaansa vailla oleva Nyystölän verilöyly, missä aseettomat nuijamiehet teurastettiin 14. tammikuuta 1597 viimeiseen mieheen.

Nuijasodan taustalla oli kamppailu Ruotsin kuninkuudesta missä vastakkain olivat kruunun laillinen perijä Ruotsin ja Puolan kuningas Sigismund sekä hänen setänsä, vallantavoittelija Kaarle-herttua. Suomessa Sigismundin uskollisin tukija oli Suomen käskynhaltija ja ylin sotilasviranomainen Klaus Fleming, jonka alaisuuteen kuului siten Ivar Tavastinkin lipusto. Kaarle-herttua yllytti suomalaisia talonpoikia kapinaan täysin itsekkäistä syistä ilman, että hän tarjosi kapinallisille mitään konkreettista tukea. Kamppailu kruunusta päätyi lopulta Kaarlen, kuninkaana virallisesti vuodesta 1604 Kaarle IX, voittoon. Sigismundin kannattajat saivat maksaa uskollisuudesta hengellään tai vähintään vapaudellaan. Niinpä Sipi Henrikinpojankin tiedetään viruneen Turun linnan tyrmässä alkuvuodesta 1600. Taistelu vallasta Sigismundin ja Kaarle-herttuan välillä johti kuitenkin uuteen sotaan, Puolan sotaan (1600–1629). Kaarle herttua tarvitsi jokaista asekuntoista miestä mukaan, joten Sipi Henrikinpoikakin vapautettiin jo tammikuussa 1600 sitä vastaan, että hän lupasi uskollisuutta Kaarlelle.

Viimeistään 1605 käydyssä Kirkholman taistelussa Sipi Henrikinpoika oli jo Kaarle IX:n joukoissa kymmenen ratsumiehen voimin. Sipi oli samana vuonna nimitetty ratsumestariksi ja komensi omaa lippuetta. Ruotsin armeija kärsi Kirkholman taistelussa Sigismundin alaisia Puolan joukkoja vastaan suuret tappiot. Kaarle IX oli vähällä menettää henkensä. Hän selviytyi vain täpärästi, kun liivinmaalainen Henrik Wrede luovutti kuninkaalle oman ratsunsa saaden itse surmansa. Kiitollisuuden osoituksena henkensä pelastamisesta Kaarle IX lahjoitti Wreden leskelle ja heidän lapsilleen ikuisella omistusoikeudella rälssimaaksi Suomen Kymenlaaksosta lähes kokonaan niin sanotun Elimäen neljänneskunnan ja vielä lisämaita Porvoon ja Mäntsälän pitäjistä. Wreden suku vaikuttaa Suomessa edelleen, mutta se on jo toinen tarina.

Sipi Henrikinpoika, luokkanousun myötä Sigfrid Henriksson, jatkoi uraansa ratsumestarina vuoteen 1608, kunnes joutui kuningas Kaarle IX:n epäsuosioon anastettuaan ison viljaerän Laukaan kappelin talonpojilta, jotka valittivat asiasta kuninkaalle. Ruotsin armeijan ylipäällikkö Jakob de la Gardie kuitenkin antoi ”vanhalle ja vammautuneelle” sotilaalle suojeluskirjeen ja vahvistuksen läänityksilleen. Vanha ratsumestari vetäytyi tiluksilleen Koskipäähän. Hän toimi vielä 1614 yhtenä Älvsborgin lunnaiden kantomiehenä.

Poika Henrik Sigfridsson Silfverbögel – uho

Sigfrid Henriksson oli turvannut luokkanousunsa, paitsi palvelemalla sotilaana uskollisesti kulloistakin herraansa, myös naimalla vanhaan suomalaiseen aatelissukuun kuuluvan Karin Grabben. Pariskunnalla oli kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Pojat Henrik ja Claes jatkoivat sotilasuralla isänsä jalanjäljissä. Sigfrid Henrikssonin tiedetään eläneen vielä 1626, jolloin hänet mainitaan kymmenysluettelossa, mutta kaksi vuotta myöhemmin Koskipää oli jo siirtynyt Henrikin nimiin. Adelsvapenin mukaan Henrik palveli vuonna 1610 ratsumiehenä Henrik Månsson Spåran lippueessa, joten hänen syntymävuotensa ajoittunee 1590 tienoille. Samassa lippueessa palveli muutamaa vuotta myöhemmin myös jo vänrikiksi edennyt Henrikin (iso?)veli Claes, joka kuitenkin kuoli viimeistään alkuvuodesta 1625.

Ruotsi liittyi mukaan 30-vuotiseen sotaan kuningas Kustaa II Aadolfin johdolla vuonna 1630. Sotilasurallaan edennyt Henrik Sigfridsson oli saanut johtaakseen lippueen, joka oli osa Torsten Stålhandsken kuuluisaa ratsuväkeä. Henrik kunnostautui erityisesti Breitenfeltin taistelussa syksyllä 1631 ja Lutzenin taisteluissa marraskuussa 1632. Palkkioksi näistä Henrik aateloitiin 1639 ja hän otti nimekseen Silfverbögel eli hopeajalustin. Sukuvaakunaan on kuvattu kaksi hopeista jalustinta.

Breitenfeldin taistelu käytiin Leipzigin pohjoispuolella 17. syyskuuta 1631 Ruotsin ja Saksin sekä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan armeijan välillä. Breitenfeldin taistelu oli ensimmäinen Kustaa II Aadolfin käymä suuri kenttätaistelu 30-vuotisessa sodassa ja protestanttien ensimmäinen suuri voitto katolisia vastaan. Suuressa roolissa taistelussa olivat suomalaisen, Ruotsin armeijan palvelleen ratsuväen kenraalin Torsten Stålhandsken komentamat hakkapeliitat.  Seuraavana vuonna Stålhandske ylennettiin everstiksi ja ratsumiehineen hän oli ratkaisevassa roolissa myös Lützenin taistelussa 6. marraskuuta 1632, jossa Kustaa II Adolf sai surmansa.

Henrik Sigfridssonin ystävä, ikätoveri ja naapuri, Tandefeldt-suvun kantaisä Arvid Henrikinpoika (k. 1656) menetti Breitenfeltin taistelussa kolme hammasta. Viisi vuotta myöhemmin hän haavoittui Wittstockin taistelussa uudelleen niin, että yksi kuula jäi hänen kitalakeensa. ”Kuula pysyi kitalaessa vuoteen 1640 asti, jolloin Arvidin veljen leski onnistui kaivamaan kuulan ulos.” Kyseessä oli Sipi Henrikinpojan tytär Brita, jonka ensimmäinen puoliso oli Arvidin veli Henrik Henrikinpoika (1580-1637). Arvid aateloitiin vuonna 1650, hänen sukuvaakunassaan on kolme hammasta ja kuulaa.

Myös Henrik Sigfridsson haavoittui 30-vuotisen sodan taisteluissa niin pahasti, että hän sai eron armeijan palveluksesta marraskuussa 1642. Hän kuoli Koskipäässä vuonna 1654.

Pojanpoika Christian Silfverbögel – tuho

Henrik Sigfridsson Silfverbögeliltä Koskipää siirtyi hänen ainoalle pojalleen Christianille. Myöskään Christianin tarkka syntymävuosi ei ole tiedossa, mutta hän syntyi isänsä Henrikin toisesta avioliitosta Ingeborg Grönfeltin kanssa, jonka hän solmi vuonna 1642.  Christianin sotilasuralta on ensimmäinen maininta vuodelta 1671, jolloin hän olisi ollut alle 30-vuotias. Viisi vuotta myöhemmin hän oli kohonnut ratsumestariksi (kapteenia vastaava arvo) ja valmistautui käymään sotaa Lundissa, eteläisessä Ruotsissa.

Ruotsi oli yksi kolmikymmenvuotisen sodan suurista voittajista ja sodan epäsuorana seurauksena Ruotsi lopulta sai vuonna 1660 myös Skånen läänin Tanskalta. Samalla myös aiemmin Tanskalle kuuluneet Blekinge, Halland ja Bohuslän yhdistettiin Ruotsiin. Tanskan kuningas Kristian V päätti vuonna 1675 Ruotsin armeijan hetkellisen heikkouden aikana vallata takaisin menetetyt alueet. Sodan ratkaisutaistelu käytiin Lundin kaupungin pohjoisen portin ulkopuolella Skånessa 4.12.1676. Taistelussa oli mukana paljon suomalaisia joukko-osastoja.

Olot olivat ankarat. Ruotsin kuninkaana oli silloin vasta 21-vuotias Kaarle IX. Hänen rohkean esiintymisensä taistelukentällä valkoisen ratsun selässä sanotaan vaikuttaneen taistelun kallistumiseen Ruotsin eduksi. Taistelun loputtua oli jo pimeää, ja useat haavoittuneet paleltuivat kuoliaaksi seuraavan yön aikana. Lundin taistelu oli Euroopan siihenastisen historian verisin. Kummaltakin puolelta kaatui lähes puolet miehistä.

Christian Henrisson Silfverbögel ei kuollut taistelukentälle mutta haavoittui niin pahasti, että kuoli alkuvuodesta 1677 taistelussa saamiinsa vammoihin. Christian oli hieman ennen sotaan lähtöä mennyt naimisiin vapaaherratar Catharina Grassin kanssa. Poika Gustaf syntyi 1676 mutta kuoli jo 1678 Koskipäässä ja siihen sammui Silfverbögeleiden aatelissuku. Pieni Gustaf haudattiin Sysmän kirkkoon, mutta äiti ei Hämeessä viihtynyt vaan muutti Tukholmaan ja meni siellä uusiin naimisiin.

Christianilta Koskipää siirtyi hänen sisarelleen Margarethalle, joka oli naimisissa ratsumestari, sittemmin majuri Juhana Tandelfeltin kanssa Rapalasta. Juhanan isä oli Tandefeldt-suvun kantaisä Arvid Henrikinpoika. Juhana Tandefelt (s. 1640) omisti Koskipään lisäksi Rapalan ja Hovilan. Reduktiossa ne peruutettiin kruunulle, mutta kun hän suostui suorittaman ratsupalvelusta, tehtiin Koskipäästä kaksinkertaisesti varustettu ratsuvelvollinen säteri. Juhana Tandelfelt joutui asepalvelukseen suureen Pohjan sotaan, osallistui Narvan taisteluun, missä hän joutui venäläisten sotavangiksi ja kuoli Verhoturjen kaupungissa Siperiassa, minne hänet on haudattu. Puoliso Margaretha kuoli 1727 ja hänet on haudattu Sysmän kirkkoon, niin kuin moni Silferbögel-Tandefelt-suvun jälkeläisistä myöhemminkin.

Jälkisanat

Yksi vanhimpia Hartolan kartanoita on Kalho (=Taurila). Sen ensimmäisiä omistajia 1600-luvun alussa oli Koskipään Henrik Sigfridsson Silfverbögel. Henrikin kuoleman jälkeen Kalho päätyi hänen sisarensa (NN, nimi ei ole tiedossa) haltuun ja 1669 NN:n aviomies Sigfrid Joakimsson Korpfelt sai tilaan säterivapauden.

Kiinnostuin ensin Nyystölän 1597 verilöylystä, ja hain siitä tietoa. Tein samaan aikaan sukututkimusta. Oli hauska yllätys, kun selvisi, että Sipi Henrikinpoika aka Sigfrid Henriksson on isoisäni isän isän äidin äidin äidin isän isän isän isän äidin (NN) isä.

*
Avauskuva/Artikkelikuva: Hakkapeliittoja. Opetustaulu. Kuvittaja Aarno Karimo, valmistaja WSOY 1935. Turun museokeskus.

Lähteet:

• Adelsvapen genealogi Wiki (Silfverbögel nr 284 – Adelsvapen-Wiki)
• Haggrén, Georg: Sigfred Henrikinpoika. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 22.10.2019)
• Markkanen, Erkki (toim.) 1968. Hartolan kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 6. Julkaissut Hartolan kunta ja seurakunta.
• Oksanen, Eeva-Liisa 2015. Kapinantekijä ja kuningatar. Omakustanne. (Kirja on romaani, mutta sen tapahtumat pohjautuvat kirjoittajan Anjalan ja Elimäen tutkimiin ja kirjoittamiin paikallishistorioihin. Kirjassa kuvataan hienosti aatelisen Wrede-suvun ja paikallisten talonpoikien jännitteitä ja talonpoikien heikkenevää asemaa 1600-luvulla.)
• Vahtola, Jouko 2003. Suomen historia – jääkaudesta Euroopan unioniin. Otava.
• Ylikangas, Heikki 1996. Nuijasota. Kolmas ajanmukaistettu laitos. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran 1977. Otava.