Huolimatta enemmän tai vähemmän vakituisesta työpaikasta nuoret miehet, joita ei perhe pidätellyt, usein halusivat lähteä koettamaan onneaan muualla Amerikassa. Lähtöön vaikutti tietenkin toive paremmasta palkasta mutta myös seikkailunhalu. Jämähtäminen yhteen paikkaan ei houkutellut, kun kerran suuressa maailmassa oltiin ja näkemistä ja kokemista riitti loputtomiin. Tieto työpaikoista kulki suusta suuhun ja matkaan lähdettiin yleensä yhdessä sopivalla porukalla.
Erland kirjoittaa Evelethistä marraskuussa 1902 naapurilleen ja sukulaiselleen Anton Sihvolalle Asikkalan Vesivehmaalle: ”Met olemme tällä kiertämäs ja oppia ottamas vaikka siitä ei nävy paljon savan mutta kumminkin aina vähän kun harrastaa.” Erland kertoo, että heillä on aikomus lähteä Antonin veljen Konstan kanssa pois Evelethistä. Erlandin oli määrä lähteä edellä ja Konsta seuraisi perässä, kunhan sopiva paikka löytyy. Tuttu englantilainen oli kirjoittanut Erlandille Coloradosta ”ja taitaa tulla meno sinne kyllä annetan tieto ensi tilassa”.
Vaikka Erlandin kirjoittama suomen kieli oli varsin haparoivaa, niin ei voi olla ihailematta sitä, että hän jo kahden amerikanvuoden jälkeen osasi tarpeeksi englantia sitä lukeakseen ja ennen kaikkea oli tutustunut muihinkin kuin suomalaisiin. Usein suomalaisilla oli huono kielitaito ja he olivat keskenään omissa porukoissaan.
Colorado oli tyypillinen kaivososavaltio. Ensimmäiset kaivoskaupungit syntyivät vuonna 1858 tehdyn kultalöydön jälkeen, mikä aloitti Coloradon kultaryntäyksen jota seurasi hopearyntäys. Coloradossa toki louhittiin myös muita mineraaleja sekä hiiltä. Yksi suurimmista hopeakaupungeista useine kaivoksineen oli Leadville. Oskari Tokoi kertoo muistelmissaan, kuinka hän lähti alkuvuodesta 1898 Kaliforniasta työpaikaltaan kivilouhimolta kaivoksille Coloradon Leadvilleen. Mukana tuli vastavihitty vaimo Hanna. Tokoi kertoo, että sai heti työpaikan kaivoksessa, missä louhittiin koereikiä uusien malmisuonien etsimistä varten. Koekäytävä ”trifti” oli kolmannella tasanteella. Työ oli urakkatyötä ja koska Tokoi oli saanut kumppaniksi riuskan ja tottuneen kaivosmiehen, niin hommat etenivät vauhdilla.
Eräänä päivänä sattui kuitenkin onnettomuus, joka oli viedä kummankin miehen hengen. Kaivoskuilun käytävän peräseinään oli porattu aukko, jonka tarkoitus oli räjäyttää kalliota lisää. Räjäytystä varten kuilun lähelle oli tuotu puulaatikollinen dynamiittia, joka oli kuitenkin jäässä ja täytyi sulattaa ensin. Tokoi oli laittanut laatikon välipohjaan pari kynttilänpätkää avittamaan sulamista ja levittänyt laatikon päälle vielä takkinsa estääkseen lämpöä karkaamasta. Tuli oli kuitenkin päässyt tarttumaan takkiin ja sytyttänyt dynamiitit, jotka eivät räjähtäneet mutta alkoivat palaessaan levittää myrkyllistä savua kaivoskäytävään. Neuvokkuutensa ansiosta toverukset pääsivät kuin ihmeen kaupalla pois palavasta kuilusta ja ilmestyivät seuraavalle kaivostasanteelle vahingoittumattomina ihmettelevän pelastusjoukkueen eteen. Kun pelastusjoukkue oli sammuttanut tulen ja puhdistanut käytävän myrkyllisistä kaasuista Tokoi tovereineen palasi jatkamaan työtään, panostaen ja räjäyttäen poraamansa reiät ja palaten kotiin säälliseen aikaan. ”Jo kotiovella jouduin kuitenkin antamaan tarkan selon siitä, missä ja miten olin takkini kadottanut.”
Kaivosonnettomuudet olivat yleisiä ja niistä uutisoitiin myös suomalaisissa sanomalehdissä. Liekö tämä ollut syynä siihen, että Erlandin puoliso Olga ei vaikuttanut olevan innostunut seuraamaan miestään Amerikkaan. Olga Oksanen oli vuoden 1902 alkupuolella muuttanut kolmen pienen lapsensa, Yrjön, Nannin ja Jannen kanssa Erlandin kotikylään Vesivehmaalle. Marraskuisessa kirjeessään Erland näyttää tyytyneen vaimonsa ratkaisuun jäädä Suomeen. Hän anteeksipyydellen toivoo Anton Sihvolaa auttamaan vaimoa talven tullessa ja pyytää antamaan maata ”sitä kopposen ja vähälän väliltä sen kujan varres siitä kartista poikki”, johon voisi rakennuttaa mökin kamarilla, tuvalla ja porstualla. Erland lupaa maksaa palkan maasta ja palveluksista. Kirjeen marginaaliin raapustamassaan jälkikirjoituksessa Erland vielä tähdentää, että ei olisi kehdannut pyyntöä esittää, mutta teki sen Konstan vaatimuksesta. ”Miinä olsin sen tehny ennen mutta en ole rohjen pytä sinua mutta nyt kumminki tein yrityksen Konstu vatimuksen jälke.”
Päätyikö Erland Oksanen Coloradoon? Siitä ei ole mitään varmoja todisteita, vain maininta mahdollisesta lähdöstä. Se on varmaa, että Konsta ei seurannut perässä. Hän jäi Evelethiin, käväisi välillä Suomessa ja palasi jälleen muutamaksi vuodeksi, ilmeisesti kahteen otteeseen. Evelethistä Antonille lähettämien kahden kirjeen lisäksi häneltä ei ole säilynyt muita kirjeitä. Seuraava varma tieto Erlandista on väestölaskennasta Alaskasta tammikuulta 1910.
*
Muistelmia, joissa kerrotaan Coloradon kaivoksista:
Tokoi, Oskari (1948). Maanpakolaisen muistelmia. Isänsä muistiinpanojen perusteella kirjoittanut Irene Tokoi. Kuvitettu 2. painos. Tammi.
Wälläri, Niilo (1967). Antoisia vuosia. Muistelmia toiminnasta ammattiyhdistysliikkeessä. Weilin+Göös.